Hercule Poirot ja minä

Olen esittänyt häntä yhteensä 66 televisio-elokuvassa, ja nyt olen jättämässä hänelle jäähyväisiä.

Se on yksinkertaisesti vaikeinta, mitä olen ikinä joutunut tekemään, vaikka olenkin pelkkä näyttelijä esittämässä roolihahmoa. Poirotin kuoleman näyttämönä toimii Pinewood Studiosin A-elokuvastudio Buckinhamshiressa, noin kolmisenkymmentä kilometriä Lontoosta luoteeseen, ja kello on yksitoista aamupäivällä. Olen keskellä suurta, kaikuvaa näyttämöä, jolla Poirot kohtaa loppunsa tässä hänen viimeisessä televisio-elokuvassaan nimeltä Esirippu laskee.

Ympärilläni hyörivät yhdeksänkymmentähenkisen kuvausryhmän jäsenet valtavine valoineen ja keikkuvine mikrofonipuomeineen: maskeeraajat, kampaajat, kuvauspäällikkö, kaksi kameraa kuvaajineen, klaffia hoitava mies ja tietenkin lahjakas nuori ohjaaja Hettie Macdonald.

Ilmassa on surumielisyyttä. Kuvausryhmän keskuudesta ei kuulu tavanomaista rupattelua ja naurua. Rakastettu belgialaisemme tekee kuolemaa, ja se on meille kaikille tavattoman vaikeaa. Kaikki ovat herkistyneet katsomaan, kun minä, Poirot, kuolen heidän edessään.

Se ei kuitenkaan tapahdu hetkessä. Kuvattavana on vielä kaksi kohtausta ennen kuin pääsemme tuohon viimeiseen. Molemmissa kohtauksissa on vain kaksi näyttelijää: Poirot ja hänen vanha, uskottu kollegansa kapteeni Hastings, jota esittää rakas ystäväni Hugh Fraser.

Kovaääninen kello pirahtaa näyttämöllä merkiksi siitä, että kuvaukset alkavat. Hugh ja minä viemme läpi murheellisen kohtauksen tietoisina siitä, että lähenemme vääjäämättä loppua. Viimein vanha ystäväni kävelee hiljaa pois lavasteista, ja minä huokaan.

Kun kello soi kohtauksen päättymisen merkiksi, kukaan tuskin liikahtaa paikaltaan. Ympäriltä ei kuulu ääntäkään. Jokainen tietää, että yhden televisioaikakauden loppu häämöttää edessämme. Hercule Poirot on yksi pisimpään pyörineistä televisiosarjoista, joissa päähenkilöä on esittänyt vain yksi ainoa näyttelijä. Jokainen kanssani työskentelevä ihminen tukee minua kaikin mahdollisin tavoin, mutta me kaikki tiedämme, ettei totuutta ole kieltäminen.

Lavasteiden ulkopuolella vaimoni Sheila istuu äänitarkkailijan kanssa ja seuraa kohtausta kuvaruudulta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on tullut mukanani kuvauksiin, sillä hän tietää paremmin kuin kukaan muu, kuinka vaikeaa minun on hyvästellä pieni mies, joka on ollut osa elämäämme vuodesta 1988 lähtien.

Astun pois pienistä, keskellä studiota kyyhöttävistä lavasteista. Sheila kietoo käsivartensa ympärilleni. Kävelemme pois, kun näyttämön ympärille kerääntyvä ihmisjoukko jo valmistautuu seuraavaan kohtaukseen, jossa Poirot hyvästelee Hastingsin. Sheila halaa minua, ja vastaan halaukseen. Mitään muuta sanottavaa ei ole.

Maskeeraajat tulevat tarkastamaan käsissäni olevan vanhentavan lateksi-ihon ja varmistavat, että näytän ”kovin huonolta”, kuten Hettie ilmaisee.

Totta puhuen tunnen oloni todellakin kovin huonoksi. Olen vilustunut. Tuntuu siltä, että sairastun aina yhtä aikaa Poirotin kanssa. Se on kummallista, mutta niin on käynyt jo vuosien ajan. Mitäköhän mieltä Freud olisi asiasta?

Olemme vuosikausia tehneet yhteistä matkaa Poirotin kanssa, ja hänen menettämisensä on minulle käsittämättömän tuskallista.

Silti, kun kävelen takaisin lavasteisiin, tiedän, että minun on tyhjennettävä pääni kaikesta, myös kaikista tunteista. Minun on keskityttävä siihen, mitä vanhalle ystävälleni – ja minulle – kohta tapahtuu.

Poirotin viimeisen tapauksen on käsikirjoittanut englantilainen näytelmäkirjailija ja televisio-käsikirjoittaja Kevin Elyot. Hän on valinnut Poirotin Hastingsille lausumien viimeisten sanojen säestykseksi aavemaisen Chopinin teoksen. Lempeät, liikuttavat sävelet ympäröivät meidät vain voimistaakseen sydämissämme tuntemaamme surua.

Musiikki lakkaa, ja odotan kellon jälleen pirahtavan ja ilmoittavan kuvausten alkamisesta. Sitten pyydän  hiljaisella äänellä hetken hiljaisuutta, jotta Poirot ja minä saisimme rauhassa koota ajatuksemme. Kohotan yhtä sormeani merkiksi äänimiehelle, että hän voi aloittaa nauhoittamisen, ja kameramiehelle, että hän voi käynnistää kameransa, ennen kuin Hettie mutisee ”Käy”.

Maatessani siinä olen päättänyt hengittää vähän pinnallisemmin korostaakseni Poirotin kamppailua hengestään, mutta myös osoittaakseni sen, että häntä vaivaa jokin muukin. Poirot on peloissaan. Tässä viimeisessä tarinassa on sivujuonne, joka on pannut hänet miettimään, antaako Jumala hänelle todella anteeksi hänen tekonsa. Hyvän katolilaisen tapaan tuo ajatus vaivaa häntä syvästi.

Poirot tietää loppunsa olevan lähellä, mutta ei ole varma sen ajankohdasta. Ensimmäistä kertaa elämässään Poirot ei pysty hallitsemaan kaikkea ympärillään. Hänestä on tullut jälleen pelkkä kuolevainen.

Kun lausun hiljaa Poirotin viimeiset sanat Hastingsille, katson miestä, jonka kanssa olen työskennellyt niin monta vuotta. Musiikin vyöryessä näyttämön poikki liikutus valtaa vahvimmankin sydämen. Kun Hastings jättää Poirotin, musiikki voimistuu hetkeksi vain katketakseen yhtäkkiä kellon soidessa kohtauksen päättymisen merkiksi. Jälleen kerran hiljaisuus laskeutuu studioon verhon tavoin.

Sheila itkee hiljaa äänimiehen, mahtavan Andrew Sissonsin, vieressä. Andrew, joka on työskennellyt kanssamme niin monta kertaa aiemminkin, sanoo Sheilalle hiljaisella, lempeällä äänellään: ”En olisi osannut arvata, miten suuria tunteita tämä panee liikkeelle.”

Minusta on ihmeellistä huomata, kuinka liikuttuneita kaikki ovat. En ole koskaan, en milloinkaan, kokenut mitään senkaltaista urani aikana.

Mutta Hettiellä ja minulla ei ole varaa antaa keskittymisemme herpaantua. Matkaa on vielä jäljellä, ja meidän on päästävä perille ennen kuin voimme antaa itsellemme luvan surra. Näyttelijänä olen aina uskonut, että minun on pysyteltävä esittämäni roolin ulkopuolella, tietoisena siitä ja siihen samaistuneena, mutta silti tarkkailevana. Muuten se, mitä teen, ei ole aitoa, ja sen en ikinä sallisi tapahtua.

Seuraavat kohtaukset ovat hyvin tärkeitä. Niiden on mentävä oikein, koska en halua tehdä Poirotin kuolemasta liian tunteellista, vaan niin todentuntuisen kuin vain mahdollista. Haluaisin yleisön ymmärtävän, että hän taistelee pitääkseen itsensä koossa, ja kun hän kurottaa kohti rukousnauhaansa pyytääkseen Jumalalta anteeksiantoa, joka ikinen hänestä kuvattu filmiruutu on aidontuntuinen.

Sheila taluttaa minut takaisin lavasteiden luo, ja otan paikkani näyttämöllä. Olen seuraavan kohtauksen ainoa näyttelijä, ja molemmat kamerat on asetettu sopiviin kuvakulmiin tallentamaan viimeiset hetkeni Poirotina.

Kohtauksen haasteena on tehdä siitä koskettava, mutta ei kuitenkaan liian pateettinen. Samanaikaisesti haluan vakuuttaa joka ikisen katsojan, missä päin maailmaa tämä sitten onkin, että kuoleminen ei ole helppoa eikä miellyttävää. En halua kaunistella Poirotin loppua.

Jälleen kerran kello ilmoittaa kohtauksen alkamisesta. Jälleen kerran kerron nostavani sormeni merkiksi, kun olen valmis aloittamaan. Sitten, ja vasta sitten, Hettie komentaa kamerat töihin.

Viimein olen valmis, ja Hettie antaa käskynsä. En halua tehdä tätä kohtausta enää toista kertaa. Niinpä keskityn jokaisella solullani tekemään sen oikein. Olen tässä palvellakseni Hercule Poirotia, jonka Dame Agatha Christie on luonut, ja se ei ole koskaan ollut yhtä tärkeää kuin nyt – Poirotin viimeisissä sanoissa.

Onneksi se tuntuu toimivan. Hettie huutaa: ”Purkissa!” ja kello soi tämän ensimmäisen ja ainoan oton päättymisen merkiksi.

Enää on vain yksi ainoa kohtaus jäljellä tänä kosteana ja harmaana perjantaina marraskuussa — Hastings löytää Poirotin ruumiin. Ja jälleen kerran olen päättänyt, ettei siitä saisi tulla lässyä. Keskustelin asiasta Hettien, ja Sheilan, kanssa ja kysyin heidän mielipidettään. Sisimmässäni kuitenkin tiedän, etten halua Poirotin kuoleman näyttävän liian kauniiksi paketoidulta imellykseltä.

Kello on nyt vähän yli kuuden illalla, ja kuvausryhmä alkaa väsyä, kuten minäkin. Tämä on 22. kuvauspäivä, ja olemme pitäneet vapaata vain jonkin yksittäisen päivän joinakin viikonloppuina. Päivän tunteikkuus on tehnyt siitä entistäkin rankemman. Näen sen ympärilläni olevien ihmisten kasvoilta.

Kuoleman on näytettävä aidolta. Minun mielestäni jokaisen näyttelijän tulisi tähdätä aitouteen joka ainoan esittämänsä roolihahmonsa kohdalla. On pysyttävä uskollisena hahmolleen, tapahtuipa sitten mitä tahansa. En halua Poirotin kuolemasta siistiä ja siloteltua, romanttisen sumuverhon läpi kuvattua. Haluan hänen kuolevan kuten toivon auttaneeni häntä elämään: aitona, aivan omanlaisenaan ihmisenä.

Hettie pitää kuvaukset niin lyhyinä kuin vain voi. Hän kuvaa Hughin reaktion lähikuvana kuten myös sen, kun tämä syöksähtää sisään huoneeseen. Yksikään ihminen tässä pienessä studiossa, Hugh, Sheila ja minä mukaan lukien, ei halua tämän kestävän yhtään pidempään kuin on pakko. Päivä on ollut uuvuttava, ja haluamme sen vain päättyvän.

Ja niin se päättyykin. Hettie huutaa ”Purkissa!”, kello soi ja kuvaukset ovat ohi tältä päivältä.

Kävellessäni takaisin asuntovaunuuni, joka on pysäköity studion ulkopuolelle, olen aivan eksyksissä. Palaamme Sheilan kanssa kotiin viikonlopuksi, mutta en oikein osaa rauhoittua. En pysty istumaan tai seisomaan hiljaa paikallani, joten marssin edestakaisin asuntovaunussa. Kun viimein pääsemme kotiin, en osaa vieläkään asettua aloilleni. En ole varma, haluanko syödä vai en, enkä ole varma, haluanko mennä tapaamaan ystäviäni vai haluanko vain jäädä kotiin.

Lopulta jäämme molemmat yhdessä kotiin. Kovin paikka tulisi kuitenkin olemaan palaaminen maanantaiaamuna Pinewoodiin 23:ksi ja samalla viimeiseksi kuvauspäiväksi, vaikka Poirot onkin jo kuollut. Tulevaisuus häämöttää yllämme kuin tumma pilvi koko viikonlopun ajan, yritämmepä työntää sen pois mielistämme kuinka kovasti tahansa.

Jälleen yksi harmaa, kolea maanantai koittaa, ja minun on kuvattava tarinan viimeiset hetket, jotka ovat juonen kannalta erityisen tärkeät. Poirot kertoo niiden aikana (neljä kuukautta kuolemansa jälkeen toimitetussa kirjeessä) Hastingsille ratkaisun murhiin, jotka ympäröivät heitä molempia näinä viimeisinä päivinä Stylesissä.

En salli itseni astua ulos roolihahmostani, mutta yhtäkkiä istuessani lavastetussa makuuhuoneessani kirjoituspöydän ääressä tunnen jälleen hieman sitä iloa, joka on aina ollut osa Poirotia ja minua.

Kirjoitan Hastingsille kirjettä, jossa selitän kaiken, mitä on tapahtunut. Erikoista tässä on se, että lavastusryhmä on keksinyt keinon tuottaa käsialaani niin, ettei minun tarvitse kirjoittaa jokaista sanaa itse kerta toisensa jälkeen. Tuntuu kuin kummitus olisi ottanut minun paikkani.

Kohtauksen lopussa Poirot katsoo kameraan vielä viimeisen kerran. Haluan sisällyttää tuohon katseeseen sen saman tuikkeen, jota olen niin usein käyttänyt asuttaessani tuota pikkumiestä. Tässä loppujaksossa on jo ollut ihan tarpeeksi synkkyyttä.

Katsoessani kameraan viimeistä kertaa, muistelen Poirotin perjantaina Hastingsille lausumia viimeisiä sanoja.

”Cher ami”, sanoin hiljaa, kun Hastings jätti Poirotin lepäämään.

Tuolla lausahduksella oli minulle valtaisa merkitys, mistä syystä toistin sen vielä kerran, kun hän oli sulkenut oven perässään. Tuo kohtauksen toinen cher ami ei ollut tarkoitettu Hastingsille, vaan jollekulle toiselle. Se oli lausuttu rakkaalle, rakkaalle ystävälleni Poirotille. Jätin samalla hyvästini hänelle, ja se tuntui sydämeni syvimmässä sopukassa saakka.

Artikkeli on ote kirjasta Hercule Poirot ja minä, David Suchet & Geoffrey Wansell, Minerva 2015.