Tie meren rannalla

Lauma kenguruita laiduntaa viileällä laitumella ja säikähtää lähestyvää avolava-autoa. Kengurut näyttävät pomppukepillä hyppiviltä peuroilta.

Tarkkailen maisemaa aamuvarhaisella majapaikkani ikkunasta. On elokuu ja Australiassa on talvi. Olen toista päivää Australian Great Ocean Roadilla, luonnonkauniilla maantiellä, joka seurailee Victorian osavaltion rannikkoa noin 240 kilometrin matkan Melbournesta länteen.

Myönnän, että minulla oli ennakkoluuloja tätä tarunomaista tieosuutta kohtaan. En uskonut, että se pystyisi mitenkään vetämään vertoja California State Route ykköselle, joka on suosikkitieni Yhdysvalloissa. Sen pitkät, mutkittelevat, kaksikaistaiset tieosuudet ovat minusta vertaansa vailla.

Nämä kaksi tieosuutta ovat todennäköisesti ainoat maailmassa, joilta on samankaltaiset näkymät: Molemmat ovat maisemiltaan jylhiä, puusto on korkeinta maailmassa, merestä kohoaa tornimaisia kallioita ja aalloilla näkyy surffaajia. Hassunkurisia pussieläimiä ei Kaliforniasta kuitenkaan löydy, joten vaaka kallistuu lopulta Australian eduksi.

Osasin tietysti odottaa kohtaavani paikallista eläimistöä ja kasveja matkalla. En kuitenkaan arvannut oppivani niin paljon paikallisesta historiasta tai virkistävän välittömistä australialaisista, joista oppaani Geoff Reynolds on malliesimerkki.

Matkamme alkaa samalla tavalla kuin monen muunkin. Lähdemme liikkeelle Geelongin kaupungista, joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Melbournesta. Suuntaamme länteen läpi alueen, jolla on paljon kauppoja ja liikkeitä.

Pikaruokalaketjujen sijaan törmäämme kuitenkin johonkin kiinnostavampaan, nimittäin Narana Aboriginal Centeriin. Se on aboriginaalien kulttuurikeskus, jonka yhteydessä toimii käsityökauppa. Aboriginaalit ovat Australian alkuperäisasukkaita, jotka saapuivat Australiaan tuhansia vuosia ennen eurooppalaisia valloittajia. Heille omistettu kulttuurikeskus on mielestäni sopiva ensipysähdyksen paikka.

Kulttuuritulkki Ian Kirby Wathaurong-heimosta vetää minut sivuun Australian vanhojen heimoalueiden rajoja esittelevän kartan luota esitelläkseen didgeridoota, minkä jälkeen harjoittelemme bumerangin heittoa keskuksen pihalla.

”Heitto lähtee noin kello yhden kohdalta. Napakka ranneliike on tärkeä”, Kirby opastaa. Minun heittämänäni bumerangi tulee takaisin, ainakin jonkin matkaa. Paremmin kuin Reynoldsilla, jonka heitto kaartoi reippaasti sivuun.

Vähän myöhemmin saavumme Torquayn kaupunkiin, josta tieosuus virallisesti alkaa. Siellä näemme ensimmäisen vilauksen etelänapaa ympäröivästä Eteläisestä valtamerestä. Bell Beachillä näemme joukon märkäpukuihin sonnustautuneita surffaajia, joita yli kaksimetriset aallot ja kymmenasteinen talviviima eivät näytä hidastavan.

Tämä alue tunnetaan surffirannikkona, jonne aallot matkaavat esteettä yli kolmen tuhannen kilometrin matkan aina etelänapamantereelta saakka. Aallot paitsi tuovat surffareille riemua, myös jauhavat armotta kallioisia rantoja Cape Otwayn länsipuolella.

Kaksikaistainen Great Ocean Road mutkittelee tasaisesti ja hiljalleen kohti vihreitä rannikkokukkuloita. Näky on varmasti kaukana siitä yksikaistaisesta soratiestä, joka oli aiemmin ainoa reitti tälle syrjäiselle rannikolle.

Yhdysvaltojen kansallispuistojen valtava suosio 1900-luvun alkupuolella inspiroi Geelongin pormestari Howard Hitchcockia puolustamaan maantiehanketta. Tien rakentaminen aloitettiin vuonna 1919. Työvoimana toimi ensimmäisestä maailmansodasta palanneita sotilaita, jotka rakensivat tietä kolmentoista vuoden ajan. Tie on omistettu niille sotilaille, jotka eivät koskaan palanneet kotiin ensimmäisestä maailmansodasta. Sitä onkin kutsuttu maailman pisimmäksi sotamuistomerkiksi.

Kuvankauniista pysähdyspaikoista ei ole pulaa. Jokaisella niistä on opaskylttejä, jotka kertovat alueen historiasta ja luonnosta. Yksi kyltti kehottaa suojelemaan mustapäätyllejä. Matkailutoimistossa Lornessa on näytillä yli viisikymmentä paikallista orkidealajia.

Kauempana lännessä yksi kylteistä kuulostaa aivan hölynpölyltä: ”ruskopusseleita, nokkasiilejä, suovallabeja”. Kuinka voisi olla rakastamatta lintua, jonka nimi on sinikurkkumaluri?

Ajaessamme Apollo Bayn turistikaupunkiin Reynolds luettelee iloisesti vammoja, joita hän on saanut pelatessaan australialaista jalkapalloa.

Huomaan toivovani, että Reynolds auttaisi minua ymmärtämään paremmin australialaista kulttuuria. Lounaspysähdyksellä törmään vessassa kulttuurienväliseen mysteeriin.

Seinälle on kiinnitetty mainos, joka kiinnittää huomioni. Kuvassa on iloisen oloinen miekkonen, joka seisoo jonkin sortin puutyöprojektin edessä. Teksti kehottaa liittymään paikalliseen ”Australian miesten vajayhdistykseen”. ”Mistä ihmeen vajoista tässä on kyse, ja miksi niille pitää olla oma yhdistys?”, tivaan Reynoldsilta pöytään palattuani. Hänen ilmeensä kirkastuu, ja pian hän jo kuvailee täyttä häkää Australian mahtavaa vajakulttuuria. Vaja on yleensä takapihalla ja sieltä löytyy yleensä työkaluja. Se ei kuitenkaan ole tärkeintä.

”Vajassa on televisio ja tarpeeksi jakkaroita, jotta kaikki kaverit mahtuvat katsomaan peliä. Jääkaappi täynnä olutta on myös oltava!” Se on siis miesten oma tila. Australian miesten vajayhdistys on liittovaltion rahoittama järjestö, joka järjestää monenlaisia työ-, terveys- ja yhteisöprojekteja, vaikka ne jäävätkin Reynoldsin tarinassa taka-alalle.

Matkamme jatkuu länteen, joka suuntaan rönsyilevän Great Otwayn kansallispuiston alueelle. Puisto on yksi syy sille, että Great Ocean Road on nimetty yhdeksi Australian kuudestatoista kansallismaisemasta.

Vain harva maa tuntuu ymmärtävän yhtä selvästi sitä, että turismin suosio riippuu suurelta osin niiden maisemien suojelusta, joita matkaajat tulevat katsomaan. Malliesimerkki tästä on Maits Restin sademetsä, joka on myös yksi Reynoldsin suosikkipysäkeistä. Hän väittää visusti, ettei sadetta voi todella kokea muualla kuin täällä.

Puinen kävelytie kiemurtelee aluskasvillisuuden puusaniaisten lomassa. Ilma on kostea vesipisaroista, joita tipahtelee saniaisten lehdiltä, etelänpyökkien oksilta ja vielä paljon korkeammalta, valtavien kuningaseukalyptusten oksilta. Kuningaseukalyptus on maailman korkein kukkiva puu. Luonnonpuisto käsittää valtaosan Cape Otwaysta, joka on Great Ocean Roadin eteläisin alue.

Ajamme mannaeukalyptusmetsän läpi kohti Cape Otwayn majakkaa. Puissa ei ole enää lehtiä, sillä koalat ovat syöneet ne. Koalat pitävät mannaeukalyptuksista enemmän kuin alueen muista eukalyptuslajikkeista, minkä vuoksi koalakanta on päässyt kasvamaan täällä liian suureksi. Parhaimmillaan yhteen puuhun on käpertynyt nukkumaan yli tusina koalaa. Näyttää siltä, kuin joukko karvaisia palloja olisi vallannut puun.

Luonnonsuojelijat Shayne Neal ja Lizzie Corke toivottavat meidät tervetulleiksi lähellä sijaitsevalle Great Oceanin ekomajalle. Illallispöydän ääressä on paljon vieraita, muun muassa pariskunta Uudesta-Seelannista ja arvostettu itävaltalainen taloustieteilijä. Hämärän laskeuduttua Neal kysyy, haluaisimmeko nähdä sokerioravia. Astelemme hämärän, kostean pihamaan poikki ulkorakennukseen. Sisällä palaa pehmeä punainen valo, joka valaisee juuri ja juuri tarpeeksi.

Sokerioravat ovat liito-oravien kaltaisia pussieläimiä, joskin hieman kookkaampia ja suloisempia isoine silmineen. Taloustieteilijä ihastelee eläimiä, jotka syövät hänen kädestään.

Seuraavana aamuna yksi Otwayn puistonvartijoista, Mick Cannon, hakee minut autollaan mukaan Great Ocean Walk -nimiselle vaellusreitille. Polku seurailee rannikkoa kokonaisuudessaan noin sadan kilometrin matkan. Mick on valinnut aamuiselle vaelluksellemme yhden sen vähemmän kuljetuista osuuksista Cape Otwayn itäpuolella.

Ennen vaellusta joudumme kuitenkin kamppailemaan keskelle tietä pysähtyneen vallabin kanssa. Eläin tuijottaa meitä hievahtamatta. Joudumme kiertämään sen varovasti autolla.

Polulle päästyämme kuljemme jonossa punakaarnaisten puiden keskellä. Puistonvartija osoittaa polun varrella olevia pieniä kihokkeihin kuuluvia lihansyöjäkasveja. Niiden kukinnoissa on ohuita karvoja, joiden makea, tahmea neste houkuttelee hyönteisiä. Syvemmällä metsässä, ylempien oksien lomassa lentelee keltapyrstöisiä mustakakaduja.

Parker Inletissä Cannon näyttää minulle mutakiveä, jossa on simpukankuorien palasia. Se on aboriginaalien tunkio tuhansien vuosien takaa.

Patikoinnin jälkeen pysähdymme Reynoldsin kanssa lounaalle Princetownin sekatavarakaupassa, jonka ohessa on Do Duck Inn -niminen kahvila. Kahvilassa on tiski ja muutama asiakas. Paikka on rento kuin poikamiehen olohuone.

Yksi työntekijöistä ottaa tilauksemme, ja katoaa hetkeksi tiskin taakse. Hän palaa muutaman minuutin kuluttua kantaen pihdeissä voileipää yhdelle asiakkaista. Reynoldsin mielestä pihdeissä on jotain huvittavan hienostunutta.

”Kylläpä nyt on fiiniä” hän piikittelee. Tyypillistä sanailua Australialaisessa kulttuurissa, jossa luokkaeroja ei juuri tunneta.

Työntekijä vastaa samalla mitalla virnuillen: ”Juus, nuolin vielä pihdit puhtaaksi ennen tarjoilua. Kyllä nyt kelpaa!”

Epätarkasti kahdeksitoista opetuslapseksi nimetyt kalkkikivipylväät ovat monen mielestä Great Ocean Roadin huipentuma. Sanon nimitystä epätarkaksi, sillä pylväitä on itse asiassa vain kahdeksan. Yhdeksäs pylväs sortui taannoin mereen.

Pylväitä ei ole koskaan ollut kahtatoista. Matkailuviranomaiset kuitenkin pitivät nimeä vetävämpänä kuin vanhaa nimeä (Emakko ja possut). Kultaviiruiset kalkkikivipylväät ovat korkeimmillaan viisitoistakerroksisen kerrostalon korkuiset.

Aallokon mantereesta erottamat pylväät kertovat meren suunnattomasta voimasta, mistä myös rannikon englanninkielinen nimi Shipwreck Coast (suom. Haaksirikkorannikko) juontuu.

Rannikko reunustaa yhtä maailman vaarallisimmista merireiteistä. Laivojen täytyy luovia vaarallisella merialueella Cape Otwayn ja King Islandin välissä. Rajuimpien, joskin harvinaisten myrskyjen aikana aallot ovat yltyneet jopa viidentoista metrin korkuisiksi.

Nopein reitti Euroopasta Melbourneen kulki 1800-luvulla tätä kautta. Ainakin 180 aluksen tiedetään haaksirikkoutuneen matkalla. Australian kuuluisin pelastustarina perustuu yhteen näistä haaksirikoista, jonka mukaan nimettiin myös Port Campbellin kansallispuistossa sijaitseva Loch Ardin rotko. Katselen Reynoldsin kanssa alas rotkoon ja sinne rappusia pitkin kipuavia turisteja.

Mietin, kuinka moni vierailija vaivautuu tutustumaan tarinaan. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1878 Englannista lähtenyt klipperi Loch Ard haaksirikkoutui talvimyrskyssä läheisen Muttonbirdin saaren rantakivikkoon. Vain yksi viidestäkymmenestäneljästä matkustajasta, laivalla oppipoikana ollut Tom Pearce, pääsi turvaan tähän rotkoon. Turvaan päästyään Pearce kuuli 17-vuotiaan Eva Carmichaelin avunhuudot hylyn luota. Pearce hyökkäsi takaisin kohti tyrskyjä pelastaakseen tytön.

Voisi sanoa, että haaksirikossa oli lopulta kolme selviytyjää, joskin viimeinen on tehty posliinista. Se löytyy Flagstaff Hillin merimieskylästä, joka on pieni rypäs 1800-luvun malliin rakennettuja taloja. Kylän vieressä on merenkulkumuseo, josta löytyy reilun metrin korkuinen posliininen riikinkukko, jonka nykyarvoksi on arvioitu lähes neljä miljoonaa euroa. Riikinkukko oli matkalla Melbournen vuoden 1880 maailmannäyttelyyn. Kuin ihmeen kaupalla esine säilyi ehjänä haaksirikosta.

Tänä talvisena päivänä kylä on lähestulkoon autio. Kuljen kävellessäni ohi lasimaalausmyymälän, kello- ja laitekorjauspajan sekä hautaustoimiston.

Aution pubin takassa palaa tuli. Yhtäkkiä kolme muusikkoa saapuu paikalle. Tänä iltana he aikovat soittaa merimieslauluja ja vanhoja irlantilaisia sävelmiä.
Valitettavasti en voi jäädä kuuntelemaan heitä, sillä matkani on tullut päätökseensä.