Madrid on taas nousussa

Korkea tiilirakennus näytti ulkoa päin autiolta. Madridissa on paljon hylättyjä rakennuksia Espanjan asuntomarkkinoiden romahdettua vuonna 2008, mutta tuossa rakennuksessa oli jotain erilaista. Sen sijaan, että sen sisäänkäynti olisi suljettu lukoin ja ketjuin, ruosteinen, spraymaalikerrosten ja repeytyneiden julisteiden peittämä portti olikin kutsuvasti avoimena.

Sisällä kaikenikäiset ja -näköiset ihmiset hyörivät ympäriinsä iloisen määrätietoisesti. Jotkut pysähtyivät tutkimaan korkeaa ilmoitusseinämää, jolle oli listattu tapahtumia ja aktiviteettejä, kun toiset taas tiesivät tarkalleen, minne olivat menossa – ehkäpä piirtämiskurssille, tarinankerrontatapaamiseen tai afrikkalaisen tanssin työpajaan.

Toimeliaan hyörinän peitti alleen tasaisesti sykkivä rumpujen ääni. Rytmi kaikui rakennuksen luolamaisen suuresta keskilaivasta. Siellä ryhmä nuoria ja vanhoja madridilaisia tanssi piirissä kellot nilkoissaan ja virneet kasvoillaan tuoksuvan suitsukkeen savun kohotessa taivaalle heidän yläpuolellaan.

Huomasin harmaahiuksisen miehen katselevan heitä pylvääseen nojaillen. ”Luulin tämän paikan olevan hylätty”, huusin espanjaksi rumpujen äänen yli. ”Niin se olikin”, hän sanoi. ”Tervetuloa Tabacaleraan.”

Madrid on yksi Euroopan suurista pääkaupungeista, kaupunki, jonka kirjoitettu historia ulottuu vuosisatojen taakse. Metropolissa asuu nykyisin hieman yli kolme miljoonaa ihmistä – ”madrileñosta” – ja se on kärsinyt raastavan sisällissodan, kamppaillut vuosikymmeniä Francisco Francon raa’an diktatuurin alla sekä nähnyt kaoottisen kulttuurisen uudelleensyntymän 1970- ja 80-luvuilla.

Juuri kun näytti siltä, että kaupungille olisi koittamassa rauhaisampi aika, vuosikymmenten aikana kehittynyt asuntomarkkinakupla puhkesi, mikä heitti koko maan talouden lamaan, jota paikalliset kutsuvat nimellä ”La Crisis”. Se tapahtui vuonna 2008. Koko Eurooppaa koetelleessa taantumassa Espanja oli yksi eniten kärsineistä maista. Nuorten työttömyys nousi yli 50 prosenttiin. Kymmeniä tuhansia asuntolainoja ulosmitattiin. Niillä, joilla vielä oli töitä, palkka laski rajusti.

Vuoteen 2011 mennessä levottomuudet saavuttivat kiehumispisteensä. 15. toukokuuta 20 000 espanjalaista kokoontui Madridin Puerta del Solin aukiolle ja kieltäytyi lähtemästä vaatien talouskurin sekä taloudellisen epätasa-arvon loppumista. Mielenosoituksista kehkeytyi lopulta Occupy-liike, joka levisi ympäri maailman.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin, monet kertovat kaupungin olevan varovasti toipumassa epävarmoin askelin. Mutta onko kaupungin henki selvinnyt lähes vuosikymmenen kestäneestä talousahdingosta?

Seisoessani Tabacalerassa tuona toukokuisena aamuna aloin tuntea Madridin sykkeen – kapinallisen ja uhmakkaan energian tasaisen lyönnin. Se antoi kaupungille sen ansaitseman aseman Espanjan ja mahdollisesti maailman kuumaverisimmän kansan pääkaupunkina.

”Tabacalera oli vanha tupakkatehdas”, sanoi Madridin kuvataideministeriön apulaisjohtaja Begoña Torres. Tehtaan toiminta lakkasi vuonna 1999 ja rakennus lahjoitettiin kulttuuriministeriölle. Suunnitelmissa oli sen muuttaminen hienoksi kuvataidekeskukseksi, mutta vuoteen 2010 mennessä oli selvää, ettei rahaa ollut ja suunnitelmat laitettiin jäihin.

”Meillä oli rauniot”, Begoña Torres sanoi. ”Päätimme, että voisimme silti tehdä jotakin.” Kaupunki käytti osan 32 000 neliömetrin tilasta tekemällä siihen kaupungin ylläpitämän gallerian ja studiotilan. Loput tilasta tarjottiin lähialueiden taideyhteisöille, jotta he saisivat käyttää rakennusta mihin haluaisivat.

Autonomia, joka Tabacaleraa nyt elävöittäville lähiasukkaille suotiin, vaikuttaa harvinaiselta. Miksi hallitus luopui määräämisoikeudestaan?

”Kyse on kokeilusta”, Torres sanoo. ”Ja se on ollut menestys.”

”Kun rahat loppuvat, kaikki katoaa: avustukset, festivaalit”, apulaisjohtaja jatkoi. ”Mutta siitä on kehkeytynyt nerokkuutta.” Tabacalera on esimerkki tuosta nerokkuudesta: se on itseohjautuvan, luovan energian pesä, joka toimii lähes kokonaan ilman rahaa. Siitä on kiittäminen sen jäseniä sekä hallintoa, joka oli halukas luottamaan siihen, että suuri yleisö pitää huolen itsestään.


Tapahtuma Tabacalerassa.
Kuva:Pablo Blazques Dominquez/Getty Images

Tuona iltapäivänä kävelin värikkäillä kaduilla Lavapies’n kaupunginosassa, jossa Tabacalerakin sijaitsee, etsimässä lisää samankaltaisia esimerkkejä. Pistäydyin paikkaan, joka vaikutti kahvilalta. Sisällä selvisi, että Ciudadano (Kansalainen) Grant, joksi paikkaa kutsutaan, on myös kirjakauppa, galleria ja baari. Yhdessä nurkassa korkeat hyllyt täynnä kaikenlaisia espanjalaisia ja ulkomaisia taidekirjoja,

sarjakuvaromaaneja sekä indie-sarjakuvia kiersivät seiniä. Toisessa nurkassa kiiltävän tiskin takana ahkeroi mies tarjoillen kahvia, drinkkejä ja herkkuja asiakkaille, jotka istuivat eri puolilla huonetta syventyneinä kannettaviin tietokoneisiinsa, sanomalehtiinsä tai kirjoihinsa. Alakerrassa oli meneillään naapuruston yleisen taidenäyttelyn avajaisjuhlat.

Tiskin takana oleva mies oli nimeltään Goyo Villasevil. Hän on ystävällinen mies, jolla on iso parta ja hiljainen ääni. ”Kävelytimme koiraamme ja näimme ikkunassa pienen paperilapun: annetaan vuokralle”, hän kertoi kysyttyäni, kuinka liike sai alkunsa. Se oli vuonna 2014, ja Goyo ja hänen kumppaninsa Sergio Bang olivat tekemässä suuria päätöksiä elämässään.

Ennen kriisiä Sergio oli työskennellyt Espanjan moottoriurheiluliiton pr-osaston päällikkönä ja Goyolla oli ollut pieni tuotantoyhtiö. Sergio menetti työpaikkansa talouskriisin iskiessä, ja Goyon asiakkaat alkoivat vaatia häneltä enemmän työtä paljon pienemmällä palkalla.

”Kaikki muuttui”, Goyo sanoi. ”Ei ollut ilmaa. Emme voineet hengittää.” Pariskunta oli aina ollut kiinnostunut taiteesta, ja Sergio oli haaveillut avaavansa kirjakaupan. He päättivät tarttua tilaisuuteen ja avata Ciudadano Grantin.

”Kaikki sanoivat, että emme onnistuisi”, Goyo sanoi. ”Me taas ajattelimme, että meidän täytyy yrittää.”

Kaksi vuotta myöhemmin rahaa ei suoranaisesti virtaa sisään, mutta Ciudadano Grantin ovet ovat silti ylväästi avoinna, ja yhteisöllä on vaihtoehtokirjakauppa, galleria sekä kokoontumispaikka. ”Kriisin jälkeen ihmisten täytyi mukauttaa elämänsä”, Goyo sanoi. ”Jotkut tekivät niin omantuntonsa mukaan.”

Seuraavana päivänä ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Kuljettuani pohjoiseen saavuin Calle Gran Vialle, kaupungin kuusikaistaiselle pääkadulle, jota reunustavat hohtavan valkoiset, sekalaisesti 1900-luvun alun arkkitehtuuria edustavat talot. Varakkaat jalankulkijat piipahtivat ylellisissä kaupoissa ja muotiliikkeissä.

Gran Vian loppupäässä, josta on näkymät Plaza de Españan viheralueelle, seisoo vuonna 2005 autioitunut, 28-kerroksinen Edificio España. Espanjalainen pankki Santander osti rakennuksen vuonna 2010, mutta laittoi sitten remonttisuunnitelmat pysyvästi jäihin.

Vuonna 2014 kiinalainen sijoittaja osti rakennuksen kahdella kolmasosalla siitä, mitä Santander oli maksanut, suunnitelmanaan muuttaa se luksusasuintaloksi ja -hotelliksi. Näyttää siis siltä, etteivät kaikki ole mukautuneet kriisiin omantuntonsa mukaan.

Alkoi olla myöhä ja olin nälkäinen, joten suuntasin La Latinaan, väkirikkaalle, ikivanhalle asuinalueelle, joka on tunnettu ravintoloistaan. Etsin Taberna Antonio Sanchezia, joka avasi raskaat puiset ovensa ensi kerran jo 1830. Baari on nimetty erään härkätaistelijan mukaan, ja sen tummaksi paneloidut seinät ovat täynnä maalauksia kauan sitten kuolleista toreadoreista. Suuri musta häränpää tuijottaa edelleen alas seinältä, jonne se aikanaan nostettiin – juuri tuo härkä lävisti sarvillaan taistelijan, jonka mukaan baari on nimetty.

Täällä Ernest Hemingway tapasi istua marmorikantisen lempipöytänsä ääressä kirjoittaen kynttilänvalossa pitkälle yli puolenyön. Istuessani siellä nyt itse tilasin tapaksen nimeltä ”cocido Madrileño”. Täyteläinen sekoitus kikherneitä, perunaa, chorizoa ja verimakkaraa saapui höyryävän kuumana ruskeassa savikulhossa.

Siemaillessani viiniä mietin, että tällaiset baarit ovat kestäneet enemmän ylä- ja alamäkiä kuin kukaan elossa oleva kaupunkilainen – kuinka ne siis ovat selvinneet viimeisimmästä talouskriisistä?

”Ihmiset käyvät vähemmän ulkona”, sanoi Oscar Priego, joka peri baarin isältään. Oscar pitää itseään onnekkaana – taverna on tunnettu, ja turistit tulevat katsomaan sen koristeellisia sisätiloja. Turistit eivät kuitenkaan olleet niitä, jotka pitivät baarin toiminnassa huonoimpina aikoina. ”Vakioasiakkaat käyvät aina”, Oscar sanoi.

Joillekin madridilaisille vähällä toimeen tulemisessa ei ole mitään uutta. Pienessä kahvilassa lähellä Plaza de Españan aukiota tapasin Pepe Froment de las Herasandin ja Matilde Martin de Sanchon, jotka molemmat ovat läpeensä madridilaisia.

”Synnyin vuonna 1941, tuossa aivan nurkan takana!” Matilde sanoi painokkaasti. Otin häneen ja Pepeen yhteyttä Cicero Madridin, paikallisille ihmisille kierroksia järjestävän historiallisen opastusyrityksen kautta. Matilde ja Pepe ovat historian ystäviä, ja he ovat itse oikeasti nähneet historialliset tapahtumat, joista oppaat kertovat.

”Tämä oli naapurustojen kaupunki, kaikki tiesivät, miten naapurit elivät”, Matilde kertoi lapsuudestaan Madridin sydämessä Francon aikana. ”Rahaa ei ollut paljon, mutta kaikki kävivät silti ulkona.” Francon eristäytyneisyyden politiikka romahdutti talouden kokonaisen kahden vuosikymmenen ajaksi – vuoden 2008 talouden romahdus ei siis ollut ensimmäinen kriisi, jonka Matilde ja Pepe ovat joutuneet kestämään.

Minne pääkaupungissa sitten mennään, jos rahaa ei ole? ”Kuljeksimaan”, molemmat vastasivat, aivan kuin se olisi itsestään selvää. Puistot, aukiot ja puistokadut ovat aivan yhtä täynnä ”kävelyllä” olevia ihmisiä kuin ne ovat aina olleet.

Minäkin lähdin kävelylle. Kuljin kohti keskustaa kaupungin halki lounaaseen. Kävelyreittini kulki suoraan Puerta del Solin läpi. Nykyään suuri aukio on täynnä turisteja ja shoppailijoita, mutta viisi vuotta sitten aukion olivat ottaneet haltuunsa sadat tuhannet tyytymättömät espanjalaiset, jotka leiriytyivät sinne vastustaakseen hallituksen talouskuria, korruptiota ja kasvavaa kuilua rikkaiden ja köyhien välissä.

Nyt niin kutsuttu M15-liike on jo aikaa sitten lähtenyt Puerta del Solilta – missä he siis ovat, nuo nuorekkaat johtohahmot, jotka valoivat kaupunkiin kapinahenkeä, yhteistyötä ja toivoa?

Löysin yhden johtohahmoista hänen ilmavasta avotoimistostaan ihmisiä kuhisevan Calle Atochan yläpuolelta. Jon Aguirre Such on yksi viidestä nuoresta kaupunkiarkkitehdistä, jotka vuonna 2011 päättivät perustaa Paisaje Transversalin, yrityksen, jonka monenlaiset projektit ovat kääntäneet heidän teollisuudenalansa Madridissa ylösalaisin – mutta parempaan suuntaan.

”15M oli ihmisille voimaannuttava prosessi”, Jon sanoi. ”Pitkän aikaa he saivat hallitukselta vain hyvin vähän apua, joten he alkoivat ratkoa ongelmia itse.” Ainakin se oli voimaannuttavaa aikaa hänelle itselleen; hän huomasi toimivansa yhtenä liikkeen puolestapuhujana. Hän sanoi mielenosoituksen hengen elävän edelleen.

”Se siirtyi naapurustoihin, ja siitä kehittyi paikallisia projekteja. Kaltaiseni ammattilaiset alkoivat työskennellä naapurustojen yhdistysten kanssa.”

Jon ja hänen tiiminsä ymmärsivät, että maassa, jossa on miljoonia tyhjiä rakennuksia, heidän täytyi käyttää taitojaan johonkin muuhun kuin uusien kotien ja toimistojen rakentamiseen.

”Viiden viime vuoden aikana Madridissa on koettu uuden urbaanin aktivismin räjähdys. Olemme siinä maailman kärjessä.” Hän avaa suuren, kaupunkia kuvaavan kartan, johon on merkattu sata pistettä. Jokainen piste edustaa kansalaisjohtoista aloitetta; ne vaihtelevat kaupunkifarmeista osuuskuntien valtaamiin taloihin ja naapurustoyhdistyksistä taiteilijakollektiiveihin.

Projekti on nimeltään ”Los Madriles”, ja käyttäjät voivat ladata ja päivittää kartan nettiversiota. Se on tapa näyttää madridilaisille lähes näkymätön puoli heidän kaupungistaan; puoli, joka kuhisee elämää – ja kasvaa jatkuvasti.

Tiimi käyttää osaamistaan myös muuttaakseen kokonaisia asuinalueita. Mäkinen Virgen de Begoñan lähiöalue on oikea portaiden labyrintti, jossa vanhusten ja liikuntarajoitteisten on vaikeaa liikkua. Jon tiimeineen on tekemässä koko alueesta helposti kuljettavan, ja he tekevät sen asukkaiden avulla ja suostumuksella.


Vapaaehtoisia kaupunkipuutarhapalsta "Esta es Una Plazan" infotilaisuudessa.
Kuva:Gerard Juelien/AFP/Getty Images

Lähdin kaupungista seuraavana aamuna, mutta ennen kuin menin rautatieasemalle, pysähdyin ”Esta es una Plazalla”. Se on Lavapiés’n juurella sijaitseva yhteisöpuutarhapalsta. Puutarha on paikalla, jolla ennen sijaitsi aidattu betonikenttä. Nykyään aitoihin on maalattu korkeita, eläimiä kuvaavia seinämaalauksia, ja betoni on korvattu ravinteikkaalla mullalla, jossa kasvaa hedelmiä, vihanneksia ja kukkia.

Yhdessä nurkassa on kirjasto, toisessa leikkikenttä, ja kauimmaisessa päädyssä on käytetyistä pakkauslaatikoista rakennettu amfiteatteri.

Aurinko paistoi, ja puutarhan keittiöön oli jo kokoontunut ryhmä ihmisiä. Paikallisen luomuruokayhteisön jäsenet valmistelivat jättimäistä kasvispaella-annosta, joka myöhemmin ruokkisi kaikki halukkaat. Tuntui sopivalta päättää Madridin-seikkailuni yhteisössä, jossa on naurua ja tahtoa auttaa toisia, jotta hyvät ajat voisivat jatkua vielä hiukan pidempään.