Nouse laivaan!

AAMUN sarastaessa Viking Idi puksuttaa tasaisesti ylävirtaan. Aamuauringon ensimmäiset säteet saavat Tonavan pinnan liekehtimään oranssina, ja maisema herää eloon yön pimeyden jälkeen. Oikealla näkyy 800-luvulta peräisin olevia kivettyjä viinitarhoja, ja vasemmalla Wieniin johtava valtatie kuhisee ohi kiitävistä autoista.

Olen herännyt hyvissä ajoissa, sillä en halua menettää hetkeäkään. Astelen laivan keulaan ja istuudun kansituoliin kiikareiden ja laivan ravintolasta hakemani höyryävän kuuman kahvikupposen kanssa. Toisin kuin merimatkalla, jokiristeilyllä on jatkuvasti nähtävää, ja matkanteko on vähintään yhtä kiehtova kuin varsinainen määränpää. Idin kannelta maisemat vaihtuvat koko ajan: on linnoja, linnakkeita, luostareita, jokivarren asukkaita ja jokiliikennettä. Hereillä on lisäkseni neljä muuta matkustajaa, ja vaihdamme ohimennen unenpöpperöiset tervehdykset.

Johann Straussin Tonava kaunoinen on todellisuudessa harmaanvihreä, mutta joesta huokuvaa romantiikkaa ja mahtavuutta ei käy kieltäminen. Se kiemurtelee henkeäsalpaavien maisemien halki, joissa havisevat niin antiikin, keskiajan kuin modernin historiankin lehdet.

Kolme päivää sitten alkanut matkamme Budapestista länteen on edennyt noin 350 kilometriä. Sinä aikana olemme ehtineet matkata Slovakian kautta Itävaltaan ja olemme juuri saapuneet 30 kilometrin mittaiseen Wachaun laaksoon, jonka historialliset kohteet ovat säilyneet niin hyvin, että laakso pääsi UNESCOn maailmanperintöluetteloon vuonna 2000.

Olen haljeta innostuksesta, sillä risteilyoppaamme on edellisenä iltana kertonut, että purjehdimme tänä aamuna Kuenringerburgin linnan ohi, jossa Englannin kuningas Rikhard Leijonamieltä pidettiin vankina vuosina 1192 ja 1193. Kuningas oli palaamassa kotiin kolmannelta ristiretkeltään, kun hänet vangittiin ja heitettiin tyrmään kolmeksi kuukaudeksi. ”Lopulta Rikhardin äiti Eleonoora Akvitanialainen maksoi lunnaat, ja kuningas saattoi palata takaisin Englantiin”, hollantilainen risteilyoppaamme Jochgum Schuijt eli tutummin Joey kertoi.

Lähestymme itävaltalaista Dürsteinin pikkukaupunkia. Huomioni kiinnittyy linnan raunioihin, joista tulee mieleeni kallionkielekkeeseen henkensä hädässä takertunut kiipeilijä. Aamunkajossa näyttää kuin sortuneet kivimuurit olisivat sulautuneet osaksi kalliota, mutta linnantornin siluetti kohoaa kirkkaansinistä taivasta vasten selkeänä.

Lasken kiikarit alas ja katson oikeanpuoleiselle rannalle. Jokunen Dürnsteinin 950 asukkaasta on kattanut aamiaisen ulos, ja he vilkuttavat meille hymyillen. Olisi aika syödä itsekin aamiaista, tuumin ja laskeudun alemmalla kannella olevaan ravintolaan.

Viking Idi ei prameile koreudella. Se on pelkistetyn tyylikäs proomumainen alus ja suunniteltu varta vasten jokimatkailuun. Se on tarpeeksi matala siltojen alitukseen, tarpeeksi kapea mahtuakseen kanavasulkuihin ja 135 metrin mitallaan tarpeeksi pitkä majoittaakseen 200 matkustajaa ja 50 miehistön jäsentä. Aluksen kolme kantta on varattu hyteille, joista suurimmassa osassa on lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat. Lisäksi laivassa on ravintola, pieni kirjasto ja oleskelutila, josta voi tarkastella ohi lipuvia maisemia. Avoimella yläkannella on katettu istuskelualue ja kävelyrata.

Kasaan lautaselle lempiaamiaiseni eli savukalaa, ranskanleipää ja tuoreita hedelmiä. Samalla muistelen aiempia jokiristeilyjäni Jangtselle, Niilille, Amazonille ja Iravadille. Tämä retki on järjestyksessään viides. Matkojeni aikana olen oppinut meri- ja jokiristeilyjen suurimman eron: valtamerialukset vievät matkaajan uusiin maihin, kun taas jokilaivat kuljettavat hänet maiden halki ja antavat mahdollisuuden sukeltaa pintaa syvemmälle.

Historia ja joet ovat erottamaton parivaljakko. Eurooppalaiset sivilisaatiot kehittyivät jokien varsille, ja joet toimivat mantereen tieverkostona aina 1800-luvun loppuun saakka. Nykypäivän matkailijan tarvitsee siis vain astua maihin, ja historia on käden ulottuvilla.

AAMIAISEN jälkeen pysähdymme Melkin kaupungissa. Kuten kaikissa pysähdyspaikoissa tapaamme satamassa paikallisen oppaan. Parinkymmenen minuutin kävelymatkan jälkeen saavumme upean benediktiiniluostarin eteen. Valkoinen ja kullanvärinen luostari sijaitsee korkealla kukkulalla, mistä se vartioi uljaana joen tapahtumia. Nykyisessä muodossaan rakennus valmistui vuonna 1736, mutta paikalla on toiminut luostari jo vuodesta 1089. Astellessani ylös mahtavaa portaikkoa pohdin seuraavani parhaillaan pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisarinnan Maria Teresian jalanjälkiä. Keisarinna piipahti luostarissa vuonna 1743 ollessaan matkalla Prahasta Wieniin.

Ohitamme ulkona kolme munkkia. Heillä on seurassaan noin kymmenkesäisistä lapsista koostuva kohteliaasti ja hillitysti käyttäytyvä ryhmä. ”Täällä on yhä aktiivista luostaritoimintaa”, oppaamme Anna kertoo. ”Luostarissa toimii noin 900 oppilaan koulu, jonka opetuksesta luostarin 30 munkkia vastaavat.” Vikingin opastetuilla kierroksilla oppaiden ääni kuuluu langattomista kuulokkeista, jotka parikymmenhenkiselle ryhmällemme on jaettu ennen kierroksen alkua. Siten Annan ääni kuuluu koko ajan selkeänä ja kuuluvana, eikä opastuksesta mene sanaakaan hukkaan, vaikka joku meistä pysähtyisikin toviksi tutkimaan ympäristöä tai jopa erkanisi ryhmästä hetkeksi. Moderni teknologia on historian ystävä.

On aika jättää Itävalta taakse. Idin edetessä Saksan vesille kotka lentää laivan keulan yli, ja näkyviin ilmestyy viehättävä baijerilainen Passaun kaupunki. Kirkontornit kurottelevat taivasta kohti kuin opastaen reittiä tuonpuoleiseen. Kirkonkellot kumisevat, kun pysähdymme satamaan, eikä aikaakaan, kun astelemme kaupungin mukulakivisillä kaduilla.

Kaunis Passau sijaitsee kolmen joen­ – Tonavan, Innin ja Ilzin – yhtymäkohdassa. Passaussa asuu tällä hetkellä noin 50 000 ihmistä, mutta muinoin kaupunki oli merkittävä suolakaupan keskus, jonka historia ulottuu aina kelttien ja roomalaisten aikakaudelle. Ny­kyään kaupunki tunnetaan parhaiten katedraalistaan, jossa sijaitsevat Euroopan suurimmat urut. Seisomme kynttilöin valaistun alttarin äärellä ja ihmettelemme niska kenossa urkupillejä, joita on kaikkiaan 17 974 kappaletta.

Monien Tonavan varrelle rakennettujen kaupunkien tapaan myös Passaussa tulvii aika ajoin. Paikalliset kutsuvatkin Passauta baijerilaisten omaksi Venetsiaksi. ”Taloja ei voi vakuuttaa tulvien varalta, sillä täällä tulvia ei luokitella riskiksi vaan ne kuuluvat normaaliin päiväjärjestykseen”, oppaamme Daniel sanoo. Useiden jokivarteen rakennettujen talojen kylkeen on merkitty, miten korkealle vesi on noussut ja minä vuonna. Olemme talon luona, jonka ennätysvuosi on ollut 1501 ja sitä seuraava 2013.

Kaupungin yllä kohoaa vuonna 1219 rakennettu Veste Oberhausin linnoitus, jossa toimii nykyään ravintola ja museo. Lähden kapuamaan linnoitukselle johtavaa kävelytietä. Puolen tunnin kuluttua saavun huipulle yltä päältä hiessä. Tilaan ravintolassa tuopin kylmää lageria ja ihailen allani avautuvaa näkymää. Ymmärrän hyvin Napoleonia, joka vuonna 1809 Passaun valloittaessaan julisti sen Saksan kauneimmaksi kaupungiksi.

Nyt Passaun kaduilla vallitsee melkoinen hässäkkä, kun autot, rekat, bussit ja taksit yrittävät luovia eteenpäin. Sillä hetkellä käsitän, miten erinomainen vaihtoehto jokiristeily on, mikäli mielii matkustella Euroopassa. Vanhat kaupungit ovat usein sokkeloisia, ja parkkipaikan etsiminen voi olla tuskallista.

Passausta jatkamme matkaa Baijerin metsän halki. Samalla alueella kasvoi Rooman valtakunnan aikaan historiallinen Hercynianin metsä. Laskevan auringon säteet välkkyvät sankan lehvästön lomasta. Kaikkialla on vihreää lukuun ottamatta puiden lomasta aika ajoin pilkistäviä, jäkälän peittämiä siirtolohkareita, jotka ovat kulkeutuneet paikalle jäätiköiden mukana tuhansia vuosia sitten. Aurinko laskee mailleen, ja maisema verhoutuu hämärään.

Päivällisellä Joey sanoo, että edessämme on matalikko eikä laiva pysty jatkamaan eteenpäin. Ennen risteilyä jaetuissa lehtisissä on kerrottu, että näin voi käydä. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen. Tonavalla seilaa nimittäin jatkuvasti kymmeniä keskenään identtisiä Vikingin jokialuksia. Pakkaamme tavaramme, ja seuraavan aamun koittaessa seurueemme köröttelee bussilla matalikon ohi Viking Kvasirille, jonka matkustajat vastavuoroisesti pääsevät Idin kyytiin. Alukset ovat hyttinumeroita myöten tismalleen samanlaisia. Kapteenit kääntävät alukset ympäri, eikä aikaakaan, kun matka jatkuu. Hyvityksenä pakkaamisen ja siirtymisen aiheuttamasta näennäisestä vaivasta saamme pienen kiertoajelun Saksan maaseudulla.

Lounaan jälkeen istahdan kansituoliin laivan keulassa. Kvasir lipuu parhaillaan sulkuun, joita kohtaamme matkan aikana kaikkiaan 67 kappaletta. Alaportti sulkeutuu, ja sulkuun pumpataan vettä kymmenen minuuttia. Alus kohoaa kuutisen metriä, minkä jälkeen yläportti aukeaa ja jatkamme matkaa uudella korkeudella. Sata vuotta sitten jokialukset joutuivat usein turvautumaan luotsien apuun päästäkseen turvallisesti Tonavan koskien ja pyörteiden halki. Sulkujen rakentamisen myötä pahimmat virtauskohdat on taltutettu, eikä ongelmaa enää ole.

Tuntia myöhemmin kävelen 1100-luvulla rakennetun kivisillan yli, jota ristiretkeilijät käyttivät 900 vuotta sitten matkallaan Jerusalemiin. Sillan toisella puolen lasken jalkani Regensburgin mukulakivikaduille. UNESCOn maailmanperintöluetteloon päässyt vanha kaupunki on sekoitus roomalaista, romaanista ja goottilaista arkkitehtuuria: aristokraattisia rakennuksia rapattuine seinineen ja koristeellisine ikkunoineen, keskiaikaisia torneja, goottilainen katedraali ja luostareita.

Kaiken historian keskellä on eloisa ja nykyaikainen kauppatori. Kauppiaat houkuttelevat kovaan ääneen asiakkaita ostamaan tuoreita ja maukkaita hedelmiä ja vihanneksia, jotka muistuttavat pinoissaan valtavia jalokiviä. Regensburgin liepeillä sijaitsee BMW:n autotehdas, joka työllistää merkittävän osan kaupungin 150 000 asukkaasta. Turisminkaan merkitystä työllistäjänä ei käy vähätteleminen. Seisomme parhaillaan moitteettomassa kunnossa säilyneen muurin vieressä, joka on osa pari tuhatta vuotta sitten rakennettua roomalaisten linnaketta.

”Saksan keskiaikaisista kaupungeista Regensburg on säilynyt kaikkein parhaassa kunnossa, sillä se säästyi toisen maailmansodan aikana pahimmilta pommituksilta”, oppaamme Josef kertoo. ”Vaikka vanha kaupunki on varsin pieni, keskiaikaisia rakennuksia on valtavasti. Niitä on yli tuhat.”

Alkuillasta jokialus jättää Tonavan taakseen ja lipuu Rein-Main-Tonava-kanavaan. Olemme sata kilometriä Münchenista pohjoiseen. Kanaali avattiin vuonna 1992 yhdistämään Tonava ja Rein toisiinsa, mutta Kaarle Suuri laati ensimmäiset suunnitelmat jo vuonna 793, kun hän halusi sota-alustensa pääsevän etenemään Keski-Euroopan halki.

SEURAAVANA aamuna saavumme Saksan kolmanneksitoista suurimpaan kaupunkiin, Nürnbergiin, missä on lähihistorian vuoro tempaista meidät mukaansa. Seison valtavalla Zeppelin-kentällä, jolle Hitlerin johtamat natsit kokoontuivat sankoin joukoin 1930-luvulla. Saatan lähestulkoon kuulla armeijan raskaiden saappaiden jylinän korvissani. Nyt aukiolla käyskentelee pariskuntia käsi kädessä, ja julisteissa mainostetaan Nürnbergin sinfoniaorkesterin ulkoilmakonserttia. Suurin osa vanhasta kaupungista tuhoutui toisessa maailmansodassa liittoutuneiden pommituksissa, mutta huolellisten kunnostustöiden jälkeen kaupunki saa nykyään olla ylpeä hienoista museoistaan, kauppahalleistaan, kirkoistaan, suihkulähteistään ja taidegallerioistaan.

Taustalla kohoavat painostavina kesken jääneen 50 000 -paikkaisen kongressihallin punatiilestä rakennetut perustat. Rakennusta uumoiltiin alun perin Saksan kansallissosialistisen puolueen kokoontumispaikaksi. Toisen maailmansodan alettua vuonna 1939 rakennustyöt jäivät kuitenkin kesken. Sittemmin osa rakennuksesta on kunnostettu Dokumentationzentrum-nimiseksi mu­seoksi, jossa kansallissosialismin nousuun ja tuhoon pääsee tutustumaan askel askelelta.  

Sukellan farkku- ja koulureppumeren sekaan. Museossa on samaan aikaan saksalainen koululaisryhmä tutustumassa kansansa historian synkimpään lukuun. Alkuun koululaiset hihittelevät ja virnuilevat toisilleen, mutta ilmeet vakavoituvat nopeasti. Arkistofilmit, valokuvat ja tietokonesimulaatiot kuljettavat heidät natsien valtaannousun kautta tuhoisaan sotaan, holokaustiin ja aina Nürnbergin oikeudenkäyntiin, jossa natsipuolueen ylin johto saatettiin vastuuseen rikoksistaan ihmisyyttä vastaan ja osa tuomittiin kuolemaan. Koululaisten hartiat ovat painuneet surusta lysyyn, kun he kiiruhtavat kierroksen jälkeen ulos museosta. Yksi poika pyyhkii kyyneleitä kämmenselkäänsä. Toinen tuijottaa tiiviisti tennareidensa kärkiä. Kaksi tyttöä pitää toisiaan kädestä kiinni ja kuiskii vaimeasti itkunsekaisella äänellä. Heidän huulensa ovat tiukkana viivana.

”Museossa käy vuosittain valtava määrä koululaisryhmiä. Lähes jokainen saksalainen käy täällä ennen koulusta valmistumistaan”, oppaamme Sabine kertoo. ”Pysäyttävintä on, kun koululaisille valkenee, että kaikki se kammottava pääsi tapahtumaan, koska saksalaiset kansana antoivat sen tapahtua. He yhdistävät tuon ajan ihmiset omiin isovanhempiinsa ja isoisovanhempiinsa, joita he ovat aina pitäneet aivan tavallisina ihmisinä.”

Sinä iltana illallispöydässä vallitsee tavallista vaisumpi tunnelma ja tarjoilijat kaatavat laseihimme tavallista enemmän viiniä. Päivän kokemukset jäävät kuitenkin taka-alalle, kun meille kerrotaan seuraavasta pysähdyspaikastamme, Wurzbürgista, jonka historia ulottuu aina vuoteen 1000 ennen ajanlaskun alkua. Kaupungissa asui useiden vuosisatojen ajan vaikutusvaltaisia ruhtinaspiispoja. ”Wurzbürgissa on yksi Euroopan upeimmista barokkilinnoista. Linna on päässyt myös UNESCOn maailmanperintöluetteloon”, Joey sanoo.

Kun Amsterdamiin päättyvästä 1 400 kilometrin matkasta on jäljellä kuusi päivää, menneisyyden äänet kutsuvat meitä puoleensa yhtä vahvoina ja kiistattomina kuin tähänkin saakka.