Valon ja ilon Pietari

”Tule sinäkin tanssimaan!” nuori mies huutaa minulle pauhaavan musiikin yli. Hoikalla miehellä on yllään kirkkaanpunainen tonttupuku, joka on aivan liian suuri hänelle. Sitten hän johdattaa minut käsiään heiluttelevien juhlijoiden joukkoon. Kaikilla on hassut asut.

Purga-1-klubilla, pietarilaisessa kellarissa, vilisee tonttuhattuja ja pupukorvia. Punaiset ja vihreät lamput vilkkuvat iloisesti muovikuusissa. Nyt ei kuitenkaan ole joulu vaan kesäkuu ja valkeat yöt, jolloin aurinko tuskin lainkaan laskee näillä leveysasteilla. Kaupungin asukkaat ovat karistaneet synkän talven harteiltaan ja juhlivat läpi yön. Tämä hilpeä klubi Pietarin Fontankalla viettää uudenvuoden pirskeitä jok’ikinen ilta.

”Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, seitsemän”, juhlakansa laskee. Osaan sen verran venäjää, että voin juuri ja juuri osallistua lähtölaskentaan. Kun kello sitten lyö keskiyön merkiksi, alkaa paperisilppua sataa katosta. Samppanjapullojen korkit poksahtelevat. ”Malja uusille ystävillemme!” huutaa uusi tuttavuuteni Sergei Kudrjašov kilistäessään ruskeatukkaisen Irina Nabokin kanssa, jonka pupunkorvat ovat viekoittelevasti lerpallaan silmien edessä. 25-vuotias Kudrjašov, on verkkoviestinnän suunnittelija ja 20-vuotias Nabok opiskelee teatteritieteitä. Nuoret kutsuvat minut pöytäänsä, koska haluavat kertoa minulle kotikaupungistaan.

”Tämä on kerrassaan kiehtova paikka”, Kudrjašov aloittaa.

”Toista ei ole koko Venäjällä”, Nabok sanoo.

Kaksikymppinen Nadja-niminen tarjoilija ottaa vastaan tilauksemme ja lisää: ”Pietari on Venäjän eurooppalaisin kaupunki.” Olen hämmentynyt, kun hetken kuluttua näen tutut kasvot isolla plasmanäytöllä. Sehän on presidentti Leonid Brežnev, joka johti Neuvostoliittoa vuosina 1964–1982. ”Hänen silloinen uudenvuoden puheensa. Se kuuluu näihin pirskeisiin”, Nadja selventää ja nauraa. Musiikki soi aivan liian kovaa. Kukaan ei kuule, mitä Brežnev sanoo, eikä taatusti kuuntelisi muutenkaan. Karusta neuvostoajasta on jäljellä vain kepeää naurua herättävä katkelma.

Kello on yli kolme aamulla, kun astun kadulle, mutta iloiset pirskeet vain jatkuvat.

Meno on kaukana siitä, mitä koin, kun viimeksi olin täällä. 1990-luvun puolivälissä tämä kaupunki oli vielä Leningrad ja kantoi harteillaan Neuvostoliiton seitsemän vuosikymmenen laiminlyöntejä. Kaikki oli harmaata, ja pelko piti ihmiset sisällä pimeän aikaan. Uuden aikakauden vuodet ovat olleet piristysruiske tsaarinajan entiselle pääkaupungille. Laajamittaiset korjaustyöt aloitettiin ennen Pietarin 300-vuotisjuhlia, joita vietettiin vuonna 2003, ja remontit jatkuvat yhä. Länsimaisia hotelleja tulee koko ajan lisää. Risteilylaivat tuovat matkailijoita Helsingistä ja Tukholmasta.

Onko Pietari, jonka koko Eurooppa tunsi palatseistaan ja taideteoksistaan, nyt palannut maailmannäyttämölle?

Seuraavana aamuna patikoin Kolminaisuuden siltaa pitkiin Nevajoen ylitse ja näen niin pitkälle kuin silmä kantaa pastellinsävyisiä sinisiä ja vihreitä barokki- ja rokokoopalatseja. Iisakin kirkon kultainen kupoli kimaltelee niiden takana.

Nevajoki jakaa Pietarin kahtia, mutta kaupungissa on paljon myös pieniä jokia ja kanavia ja niiden varsilla todellisia arkkitehtuurin helmiä. Ne kaikki yhdessä tekevät Pietarista lumotun kaupungin. Kun tsaari Pietari Suuri perusti uuden pääkaupungin tälle soiselle jokisuistolle 1700-luvun alussa, rakentamistaidon mestarit Italiasta ja Ranskasta tekivät kosteasta takamaasta loisteliaan keisarillisen metropolin. Tänäänkin asukkaat vakuuttavat, että kaupungilla on oma elämänsä ja sielunsa.

Olen menossa tapaamaan Pjotr Zabirokinia. Hän toimii koordinaattorina Elävä kaupunki -nimisessä yhdistyksessä, joka suojelee vanhoja rakennuksia. Kävelen Pietarin pääväylää Nevski Prospektia pitkin itään. Kuljen Palatsiaukion ohi, jonka laidalla on Eremitaasin museo ja jatkan Kansannousun aukion ohitse. Näen matkalla yli kolme kilometriä maailmankuulua arkkitehtuuria. Zabirokin odottelee minua Nevski Prospektin sivukadun kahvilassa. Hän on pitkä ja hoikka, noin 35-vuotias. ”Vaikka kaikilla historiallisilla rakennuksilla ei ole maamerkin asemaa, ne ovat silti suojelemisen arvoisia”, hän sanoo.

”Pietarin erikoisuus on kaupunkikuvan historiallinen yhtenäisyys. Jos jokin uusi rakennus ei sovi ilmeeseen, se vahingoittaa kaupungin henkeä”, Zabirokin sanoo.

Hän näyttää minulle toisen rakennuksen, jonka hänen yhdistyksensä haluaa pelastaa hävitysvimman alta. ”Tämä on malliesimerkki 1920-luvun avantgarde-tyylistä,” hän sanoo aistien ehkä minun epäilykseni vaatimattoman tiilirakennuksen edessä. Seinälaatassa sanotaan, että rakennuksessa toimi sähkölaitos, joka tuotti virtaa kaupungin raitiovaunuille surullisen kuuluisassa 900 päivää kestäneessä Leningradin piirityksessä toisen maailmansodan aikana. Sijoittajat haluavat repiä rakennuksen nyt maan tasalle rakentaakseen tontille hotellin. ”Viimeisten kahdeksan vuoden aikana Nevski Prospektilla on tuhottu enemmän rakennuksia kuin piirityksessä”, Zabirokin sanoo.

Minun on vaikea käsittää, että tämä kaupunki joutui historian julmimman piirityksen kohteeksi. Satojatuhansia siviilejä kuoli nälkään ja tauteihin näiden katujen ja kanavien varsilla. Ainakin puoli miljoonaa kaupungin puolustajaa sai surmansa. Seuraavana päivänä käyn Leningradin piirityksen museossa.

Museon toinen kerros on pullollaan kaksi ja puoli vuotta kestäneen helvetillisen ajan jäännöksiä. Seinillä on kaavioita loputtomasta määrästä ilmahyökkäyksiä, pommituksia ja tykistösulkuja.

Pulska naispuolinen vahtimestari, jonka valkeat hiukset ovat tiukalla nutturalla, pitää meitä tarkasti silmällä. Mieleeni juolahtaa, että nainen voisi ikänsä puolesta olla itse kokenut piirityksen.

”Ihmiset eivät siitä yleensä kysele”, sanoo 73-vuotias Galina Sergejevna Bodrova. Hän oli vain kaksivuotias, kun Hitlerin joukot vuoden 1941 syksyllä piirittivät kaupungin. Melkein kaikki hänen perheensä jäsenet kuolivat. ”Vain kaksi sisartani ja minä jäimme henkiin”, hän sanoo. Bodrova ja hänen pikkusiskonsa onnistuivat pääsemään laivalla Laatokan kautta turvaan.

Minusta alkaa tuntua, että juuri tällaiset rosoiset elämänmakuiset kohtaamiset tekevät nykypäivän Pietarista kiinnostavan vierailukohteen.

”Voinko ehkä auttaa jotenkin?” Kysymys kaikuu englanniksi bussin takaosasta selkeällä brittiaksentilla. Minä en nimittäin tiedä, millä pysäkillä minun pitäisi jäädä pois. Nuori nainen, jolla on pellavanvaaleat hiukset, hypähtää vierelleni. ”Yritämme nykyään olla matkailijoille avuksi”, hän sanoo ja hymyilee. 23-vuotias Irina Fjodorova, näyttää minulle oikean pysäkin ja tarjoutuu saattamaan minut perille.

Fjodorova opiskelee Pietarin valtionyliopistossa. Hän kysyy, mitä olen nähnyt hänen hänen kotikaupungissaan. Kerron, että olen kulkenut Eremitaasin koristeellisten salien läpi ja käyttänyt kyynärpäätaktiikkaa nähdäkseni edes vilauksen museon Rembrandteista ja Renoireista. ”Joko kävit Venäläisen taiteen museossa?” Irina Fjodorova kysyy minulta. ”Siellä on paljon kattavampi kokoelma venäläistä taidetta kuin Eremitaasissa konsanaan”, hän sanoo.

Seuraavana aamuna Irina odottaa minua Mihailovskin palatsissa, jossa Venäläisen taiteen museo sijaitsee. Tässä museossa ei ole jonoja, eikä meidän tarvitse kurkotella nähdäksemme vilauksen valtavan kokoisista taideteoksista. Pysähdymme tutkimaan Pompeijin viimeiset päivät -nimistä ilmestysmäistä mestariteosta 1900-luvulta, jossa Pietarissa syntynyt taiteilija Karl Brjullov kuvaa, kuinka Vesuviuksen tulivuoresta vyöryvä laava peittää alleen Pompeijin kaupungin muinaisessa Rooman valtakunnassa. ”Kuten näet, vanha on väistymässä uuden tieltä”, Fjodorova sanoo.

Irinan sanat soivat korvissani, kun myöhemmin istumme Literaturnoje Kafe 1816 -kirjallisuuskahvilassa suurten venäläisten kirjailijoiden Puškinin, Dostojevskin ja Gogolin muotokuvien ympäröiminä. Pöydästä on näkymä Moikajoelle, jolla turistiveneet puksuttavat täysinä ohi. Ilmassa on raikkauden ja tuoreuden tuntua.

Aistin tuon tuoreuden jopa jättiläismäisen Katariinan palatsin hoidetuissa puistoissa ja puutarhoissa Pietarin lähellä olevassa Tsarskoje Selossa. Katariinan palatsin rakennutti 1700-luvun puolivälissä Pietari Suuren puoliso Katariina I. Pietari Suuren tytär keisarinna Elisabet Petrovna ja sittemmin Katariina Suuri asuivat täällä ja keräsivät ennenäkemättömän upeaa taidetta. Olen matkustanut Pietarista 45 minuuttia bussilla Tsarskoje Seloon, koska haluan nähdä siellä pidettävän pietarilaisten huippusuunnittelijoiden muotinäytöksen.

Muotishow on jo täydessä vauhdissa, kun tulen perille. Kuljen lammen vierellä olevalle Eremitaasipaviljongille, joka on erillinen pieni palatsi. Taftiin pukeutuneet mallit harppovat palatsin sisältä kuistille innokkaiden taputusten saattelemina. ”Pietarin hyväntuulisuus ja tsaarillinen ilmapiiri inspiroivat minua”, 38-vuotias suunnittelija Stas Lopatkin sanoo minulle tauon aikana. ”Täällä on avaruutta ja täällä on vettä”, hän sanoo. ”Ja nämä värit ja valot... ”

Olen nähnyt Pietarissa valoa ja varjoa, tsaarinvaltaa ja vallankumousta, huippusuunnittelijoiden muotiluomuksia ja historian julmia hyökkäyksiä. Jokaista aristokraattista palatsia kohden tuntuu olevan Kansannousun aukio, jokaisen koristellun Tsarskoje Selon rakennuksen vastapainona on neuvostotyylinen juna-asema, sellainen, jolle Vladimir Lenin saapui maanpaosta vuonna 1917 nostattaakseen myrskyn, joka johti bolsevikkien voittoon.

Kun olen viimeistä iltaa Pietarissa, kaksi ystävää kutsuu minut Nevajoen risteilylle. Aurinko on vaipunut horisontin taakse ja värjää säteillään maiseman purppuranpunaiseksi. Veneemme suuntaa jokea ylös mahtavan Eremitaasin ohitse. Hanuristi soittaa romanttista venäläistä balladia. Tarjoilijat pyyhältävät ohitse, tarjottimet täynnä jääpala-astioita ja vodkaryyppyjä.

Kun lähestymme Palatsinsiltaa, valaistu nostosilta nousee hiljalleen melkein kuin toivottaisi meidät tervetulleeksi lumottuun valtakuntaan. Olen jo jonkin aikaa tuntenut olevani juuri sellaisessa.

NATIONAL GEOGRAPHIC TRAVELER (LOKAKUU 2012), © 2012 NATIONAL GEOGRAPHIC SOCIETY, WASHINGTON, D.C.