Pidän kummitusjutuista. Mitä karmeampia ne ovat, sitä parempi. Mutta kun juttu on lopussa ja tukkani on jälleen laskeutunut päätä pitkin, nauran poikkeuksetta ja sanon: ”Kukaan järkevä ihminen ei tietenkään usko kummituksiin.” Näin oli viime aikoihin asti. Nyt en oikein tiedä.
Olin Lontoossa viime tammikuussa ja päätin lähteä Oxfordiin suorittaakseni tutkimuksia eräässä sikäläisessä kirjastossa. Hyytävän kylmänä ja sateisena keskiviikkona, tammikuun 18:ntena, vuokrasin illan suussa auton ja lähdin matkaan pitkin maantietä A 40.
Ajaessani West Wycomben kylän läpi, jonka talot ovat puuristikoin koristettua tiiltä ja niin viehättävän vanhanaikaisia, että aika näyttää jättäneen ne rauhaan, pysähdyin Pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen -majataloon. Ruokalista oli peräisin suoraan 1700-luvulta: lampaanlihasta valmistettua lientä, paistia ja munuaispiirasta, siirappivanukasta. Kun jälkiruoka tuli pöytään, huomasin vanukkaassa yhdellä puolella suuren kolon – ikään kuin joku olisi painanut siihen peukalonsa. Mainitsin asiasta tarjoilijalle ja hän huudahti:
”Voi sentään! Valkoinen nainen on jälleen liikkeellä. Kunpa hän pysyisi poissa keittiöstä!”
”Mikä on valkoinen nainen?” kysyin.
”Meillä asuva kummitus”, sanoi tarjoilija.
Myöhemmin kysyin John Boonilta, majatalon punakkakasvoiselta isännältä, asuiko heillä tosiaankin kummitus.
”Kyllä vain”, hän vastasi. ”Toisinaan hän on vähän hankala. Olen pahoillani vanukkaastanne. Emme oikein tiedä, miten suhtautuisimme häneen. Hän oli köyhä palvelustyttö, joka sai surmansa eräässä liitukiviluolassa vähän matkan päässä täältä. Majatalosta luoliin johtaa maanalainen käytävä. Hänen kimppuunsa hyökättiin siellä. Tarina on hyvin murheellinen.”
Hän nyökkäsi suurta takahuonetta kohti, joka oli ilmeisesti kylän kapakka.
”Juokaapa tuolla muutama lasillinen. Kuulette varmasti koko tarinan.”
Kapakan asiakkaiden joukossa oli sinä iltana tuolintekijä, jolla oli ylöspäin törröttävät viikset, tiilenviilaaja raidallisessa työesiliinassaan, nuori mies, jolla oli ruudulliset liivit ja musta knalli, sekä punatukkainen nainen, jonka esivanhemmat olivat asuneet West Wycombessa viiden sukupolven ajan. Pääasiallisesti juuri nämä neljä kertoivat Valkoisen naisen tarinan.
Se tapahtui kaksisataa vuotta sitten. Valkoinen nainen, jota kertojani nimittivät Sukieksi, oli 16-vuotias. Hän työskenteli pitkiä päiviä Pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen majatalossa. Hän asui kahden muun tytön kanssa karussa pienessä huoneessa, joka sijaitsi majatalon kolkossa, erillään olevassa siivessä.
Sukie oli poikkeuksellisen sievä tyttö, jolla oli kullanvaaleat hiukset ja kauniisti muodostunut vartalo. Hän oli hyvänkäytöksinen; hän oli tavoiltaan tosiaan niin hienostunut, että toiset palvelijat sanoivat hänelle piloillaan ”teidän armonne”.
Hänen kunnianhimoisena haaveenaan oli päästä elämässä eteenpäin hyvän naimiskaupan ansiosta – ja majatalon vakituisten asiakkaiden joukossa olikin kolme sopivaa nuorukaista, joihin hän oli iskenyt silmänsä. Hän yritti voittaa kaikkien kolmen suosion samanaikaisesti. Hän oli niin antautunut näiden liehittelyyn, että hän alkoi haaveissaan kompastella kynnyksiin, läikytellä keittoa asiakkaiden päälle ja sekoittaa tai unohtaa tyystin saamansa ohjeet.
Eräänä sateisena iltana majataloon ratsasti komea tuntematon nuori mies. Hän jätti kuraisen ja uupuneen oriinsa tallirengin hoiviin ja istuutui väsyneenä erään kuparipäällysteisen pöydän ääreen kapakan puolella. Kolpakollinen olutta virvoitti hänen elinvoimansa, ja hän iski hyväntuulisena silmää sievälle Sukielle tämän tarjoillessa hänelle päivällistä.
Sukie hämmentyi, niin että hänen peukalonsa luiskahti kulhoon, jossa oli siirappivanukasta, ja läiskäytti sitä nuoren miehen polvelle. Tyttö punastui ja pidätteli henkeään, mutta nuorukainen vain nauroi asialle. Majatalon isäntä läimäytti raivoissaan Sukie-raukkaa korville ja ajoi itkevän tytön huoneesta.
Tuntematon ratsastaja palasi seuraavana iltana, ja kuukauden ajan hän kävi majatalossa monta kertaa viikossa etsiskellen aina katseellaan Sukieta. Hän nipisti tätä sievästä poskesta ja sai tämän tirskumaan sanomalla jotakin turhanpäiväisen imartelevaa.
Hän ei ollut esittäytynyt kenellekään, mutta hänen komean pukunsa leikkauksesta ja hänen ratsunsa oivallisuudesta päätellen hän oli ilmeisesti joko hyvin menestyvä maantierosvo tai aatelismies. Sukie piti häntä mieluummin jälkimmäisenä ja liikkui talossa hyräillen ja haaveillen ja hyödyttömämpänä kuin koskaan.
Samaan aikaan hänen toiset ihailijansa manailivat mustasukkaisina tummien kattopalkkien kattaman huoneen äärimmäisessä nurkassa. Kun Sukie ei ollut heistä enää tietävinäänkään, he keksivät raa’an kepposen, jonka oli määrä ”palauttaa Sukie järkiinsä”.
Astianpesijäpoika lähetettiin kuiskaamaan Sukien korvaan viesti muka hänen salaperäiseltä rakastetultaan. ”Hän käski kertomaan, että hän on aatelismies ja haluaa sinut vaimokseen”, sanoi poika. ”Mene tapaamaan häntä liitukiviluoliin huomisiltana kymmeneltä ja pukeudu hääpukuun.”
Sukie-raukka nielaisi syötin. Hän ryntäsi emäntänsä makuuhuoneeseen, kiskoi liinaiset lakanat tämän vuoteesta ja ompeli niistä vuorokaudessa upean, leveähameisen valkoisen puvun. Ja määrähetkellä hän kiiruhti kosteaa käytävää pitkin liitukiviluolia kohti.
Ja sieltä hän tietysti tapasi vain kolme hylättyä kosijaansa. Nämä olivat hieman päissään ja ulvoivat naurusta. ”Tässä tulee hänen armonsa!” he huusivat. ”Tervetuloa!”
Melkein suunniltaan raivosta Sukie poimi maasta pehmeitä liitukiven palasia ja sinkosi ne kiusaajiaan kohti. Mutta kun hän pyörähti juostakseen takaisin, he saivat hänestä otteen ja nipistelivät häntä ja suutelivat häntä ja kieputtivat häntä ympäriinsä. Hän kynsi ja potki heitä. Rytäkässä hän kaatui ja iski päänsä seinää vasten. Pelästyneinä ja katuvaisina miehet kantoivat tiedottoman Sukien käytävää pitkin majataloon ja asettivat tytön hänen vuoteelleen. Sitten he hiipivät tiehensä.
Aamulla toiset tytöt huomasivat Sukien kuolleen. Hänen kosijansa kertoivat, mitä oli tapahtunut. Mutta poliisipäällikkö ja kylän pappi tutkivat ruumista, eikä heidän mielestään Sukie ollut kuollut ruumiillisiin vammoihin. He sanoivat, että kuolema oli kenties johtunut nöyryytyksestä ja sydämen särkymisestä.
Sukien ylhäisen näköistä rakastettua ja tämän kiiltävää, kastanjanruskeaa oritta ei nähty sen koommin. Mutta muutama päivä Sukien hautajaisten jälkeen kaksi palvelijatarta, jotka olivat asuneet hänen kanssaan samassa huoneessa, muuttivat tiehensä. Huoneessa tapahtui omituisia asioita, he sanoivat, eivätkä he halunneet olla tekemisissä niiden kanssa.
Tarina päättyi, ja minä menin keittiöön kysymään omistajalta, saisinko viettää yön Sukien huoneessa.
”Jos todella haluatte”, hän sanoi epäröiden.
”Meillä on kyllä muitakin vapaita huoneita. Minun koirani ei ainakaan tahtoisi mennä sinne. Jos Valkoinen nainen oli pannut peukalonsa vanukkaaseen tänä iltana, hän on myös huoneessaan.”
”Mitä siellä tapahtuu?” kysyin.
Isäntä kohautti olkapäitään.
”Riippuu asianhaaroista. Jotkut sanovat nähneensä Valkoisen naisen, joka on koristautunut timantein ja jolla on päässään aateliskruunu. Useimmat sanovat vain nähneensä ja tunteneensa jotakin. Kokemus on epämiellyttävä, en tiedä muuta. Ei kai teillä vain ole korkeaa verenpainetta tai jotakin muuta sairautta?”
Uskotko sinä kummitustarinoita?
Kuva: Thinkstock
Hetkistä myöhemmin makasin vuoteessani huoneessa, jossa Sukie-raukka oli kertoman mukaan päättänyt päivänsä. Luin vähän aikaa ja vetäisin sitten huoneen ainoasta sähkövalaisimesta – vuoteeni pääpuolessa olevaan seinään kiinnitetystä – valon sammuksiin ja nukahdin pian.
Monet kummitusten tapaamisesta kertovat tarinat alkavat sanoilla ”En tiedä, mikä minut herätti”.
Minä olin varma siitä, mikä minut herätti. Joku kujeilija oli hiipinyt huoneeseen ja pannut kylmän kätensä otsalleni. Tai pikemminkin jääkylmän maksaviipaleen. Tai mitä tahansa saadakseen tyhmän matkustavaisen suunniltaan pelosta. Kiskaisin vihaisena lampun ketjusta. Huoneessa ei ollut ketään. Otsallani ei ollut mitään.
Ilmiö toistui useita kertoja. Kylmä käsi. Valo palamaan. Kylmä käsi häviää. Valo sammuksiin. Jälleen kylmä käsi. Vihdoin ymmärsin sanoman. Joku halusi minun olevan hereillä, mutta pimeässä. Sammutin valon ja nousin istumaan vuoteessa tuijottaen silmät selällään pimeyteen.
Melkeinpä samassa huomasin valopisteen, joka hehkui noin metrin korkeudella lattiasta lähellä ovea. Kynänmuotoinen taskulamppu, joka on suunnattu avaimenreiästä sisään, ajattelin pilkallisesti.
Valokiilaa tarkkaillessani se leveni ja voimistui. Se oli himmeä ja helmimäinen. Valkoisen naisen haamu – mikäli se tosiaan on hän – oli nyt puolisen metriä leveä ja toista metriä pitkä ja se viivytteli yhä ovensuussa.
Sytytin valon. Huone näytti samanlaiselta kuin aikaisemminkin – karulta ja tavanomaiselta. Sammutin lampun uudelleen, ja outo valo ilmestyi taas. Heitin peitteen syrjään ja astuin painava kirja kädessäni päättäväisesti ovea kohti. Käytävässä piileksivä pilailija saisi kirjasta hyvän täräyksen.
Muutaman metrin päässä ovesta astuin yllätyksekseni tavattoman kylmään kehään. Hengitykseni kävi vaivalloiseksi. Käsivarteni ja sääreni tuntuivat painavilta. Saisinko sydänkohtauksen? Menettäisinkö vain tajuntani pelosta?
Siinä seisoessani mieleni täytti äkkiä ahdistava masennus – maailmantuska. Elämä näytti turhalta, se tuntui olevan täynnä murhetta. ”Sukiesta elämä tuntui varmasti tällaiselta”, ajattelin, ”koska hänellä ei ollut ketään joka olisi puolustanut häntä ja pitänyt häntä arvossa.”
Näiden myötätuntoisten ajatusten täyttäessä mieleni valo liiteli eteenpäin ja näytti kurottavan minua kohti. Peräännyin nopeasti huoneen poikki, hyppäsin vuoteeseen ja sytytin lampun.
Yritin ajatella – suggestion voimanko vuoksi näin aaveita? Mutta jos kummitus oli saanut alkunsa vain omasta mielikuvituksestani, miksi se ei ollut kertojien kuvailema kaunis nainen, joka olisi ollut pukeutunut valkoiseen ja koristautunut timantein, vaan muodoton läiskä, joka muistutti pikemminkin suurta, leijailevaa osteria ja tuntui kylmemmältä kuin merivesi?
Harkitsin jonkinlaisen selvänäköisyyden mahdollisuutta. Kenties se oli viesti kotoa? Vilkaisin kelloa – 3.15 aamuyöstä. Ajatukseni lensivät valtameren yli maalla sijaitsevaan taloomme, missä vaimoni oli yksin nuoremman poikamme kanssa.
Näissä synkissä mietteissä odottelin aamunkoittoa. Minulle oli sanottu, että aamiainen tarjoiltaisiin seitsemältä. Viittä minuuttia ennen kellonlyömää olin jo ruokasalissa täysissä pukeissa ja laukku pakattuna.
”No niin, näittekö Valkoisen naisen?” kysyi majatalon isäntä.
Kerroin hänelle kokemuksestani. Hän nyökkäsi.
”Kyllä se oli hän. Jotkut väittävät, että hän etsiskelee kadonnutta rakastettuaan. Toiset ovat sitä mieltä, että hän yrittää löytää murhaajansa. Vaimoni sanoo, että paikalle pitäisi kutsua pappi siunaamaan hänen henkensä lepoon – tiedätte varmaan, että tätä tarkoitusta varten on olemassa tietyt kirkonmenot. Mutta minä uskallan väittää, että hän tuo taloon asiakkaita. Poikkeatteko tänne palatessanne Oxfordista?”
”Todennäköisesti”, vastasin urheasti.
Mutta ajaessani West Wycomben läpi muutamaa päivää myöhemmin paluumatkalla Lontooseen olin aikataulustani myöhässä ja näin vain vilahdukselta sen kattojen kauniit ääriviivat. Annoin äänimerkin ohittaessani kylän.
Tällä tarinalla, kuten kaikilla oikeilla kummitustarinoilla, on jälkikirjoituksensa. Kun palasin kotiin viikkoa myöhemmin, vaimoni tervehti minua kiihtyneenä.
”Tiedätkö, minulla oli merkillinen kokemus eräänä iltana”, hän sanoi.
”Menin aikaisin vuoteeseen, ja juuri kun olin nukahtamaisillani, kuulin sinun kutsuvan minua. Hyppäsin jalkeille ja luulin näkeväni auton valot pihaamme johtavalla tiellä. Olin varma, että sinä seisoit kuistilla ja huusit minua päästämään sinut sisään. Ryntäsin alakertaan ja avasin ulko-oven. Siellä ei ollut ketään eikä mitään. Mutta vannon, että kuulin äänesi. Näin myös valon! Se oli karmeaa.”
”Kuulit kenties jonkin kuorma-auton vaihteiden äänen”, sanoin. ”Ja olit kenties unohtanut sammuttaa ulko-oven valon, kuten tavallista. Mihin aikaan tämä muuten tapahtui?”
Hän sanoi suoralta kädeltä: ”Viime keskiviikkoiltana neljännestä yli kymmenen.”
Viiden tunnin aikaeron huomioon ottaen se oli tapahtunut täsmälleen samaan aikaan, kun minä tapasin Valkoisen naisen haamun. Yrittäkääpä selvittää tapaus. Minä en halua.
Julkaistu ensimmäisen kerran Valituissa Paloissa syyskuussa 1967.
Osallistu keskusteluun!