Presidenttipeliä vuonna 1981 - Kun Mauno Koivisto haastoi Kekkosen

Huhtikuussa nähtiin ainutlaatuinen poliittinen näytelmä, vieläpä televisiosta ja parhaaseen katseluaikaan. Tapahtumat saivat alkunsa kun presidentti Kekkonen kutsui pääministeri Koiviston torstaina 3. huhtikuuta Tamminiemeen ja moitti tätä ”jahkailusta” eräiden sosiaalilakien käsittelyssä.

Heille tuli asiasta sanaharkkaa, ja Kekkonen puhui jopa eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista.

Seuraavana päivänä SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen kävi presidentin luona ja kertoi tiedotusvälineille, että presidentti haluaa vaihtaa hallitusta ja varsinkin pääministeriä.

Saarisen esiintymisen jälkeen koko Suomen kansa arvasi, että tässä lakikahakassa onkin kysymys presidenttipelistä eli demarien ja keskustapuolueen kamppailusta, kenestä tulisi Kekkosen jälkeen presidentti seuraavissa presidentinvaaleissa, jotka oli määrä pitää vuonna 1984.

Keskusta ja Kekkonen halusivat kaataa hallituksen, jotta Koivisto menettäisi pääministerin paikkansa ja samalla hänen osakkeensa heikkenisivät presidenttipelissä.

Viikonlopun aikana Koivisto päätti, että hän sittenkin taistelisi paikastaan. Koivisto kysyi oikeuskansleri Risto Leskiseltä pitääkö hänen erota, jos presidentti niin vaatii. Leskinen sanoi, ettei hallituksen tarvitse erota, jos sillä on eduskunnan enemmistön luottamus takanaan.

Tämä jälkeen Koivisto kysyi samaa eduskunnan puhemieheltä Johannes Virolaiselta ja sai saman vastauksen. Puhemies suorastaan yllytti Koivistoa asettumaan Kekkosta vastaan. Virolaisen ja Kekkosen välille oli tullut täydellinen välirikko pari vuotta aiemmin ns. Juhannuspommin myötä.

Kekkonen oli sen jälkeen kesällä 1980 ollut mukana syrjäyttämässä Virolaista keskustapuolueen puheenjohtajan paikalta. Puheenjohtajaksi oli valittu nuori ulkoministeri Paavo Väyrynen.

Koivisto varmisti myös SKDL:n puheenjohtajalta opetusministeri Kivistöltä, että kansandemokraatit tukisivat häntä. Kivistö lupasi tukea. Näin Koivistolla oli kuin olikin enemmistö hallituksessa. Vaikka keskustan ministerit lähtisivät hallituksesta, Koivisto voisi vielä jatkaa. Näiden keskustelujen jälkeen Koivisto oli päättänyt julkisesti haastaa Kekkosen.

Maanantain 6. huhtikuuta Koivisto antoi Yleisradion uutisille haastattelun. Toimittaja kysyi: ”Pelataanko tässä nyt presidenttipeliä?” ”Niin minulle on kerrottu”, Koivisto vastaa ja hymyili vinosti. Sitten keskustelu jatkui pelitermeillä. "Kuviot muuttuivat. Tuli toinen peli", pääministeri sanoi hyvin “koivistomaisesti”.

Seuraavana päivänä lehdet olivat täynnä presidentin ja pääministerin välirikkoa. Helsingin Sanomien pääotsikko oli paljon puhuva: ”Koivisto antoi takaisin Kekkoselle.” Sitten alettiin odottaa Kekkosen vastaiskua: radiopuhetta, televisiohaastattelua tai julkista "myllykirjettä".

Suomalaiset olivat tottuneet siihen, että Kekkonen lyö armotta vastustajansa maahan. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Kekkonen katsoi kokeneensa arvovaltatappion.

Asia hautautui, mutta puolueissa ryhdyttiin vaivihkaa varautumaan siihen, että Kekkonen saattaisi erota. SDP päätti kesäkuussa 1981 pidetyssä puoluekokouksessa, että se asettaa seuraaviin presidentinvaaleihin ”oman” ehdokkaan. Ehdokkaan nimestä ei tohdittu puhua ääneen, vaikka kaikille oli selvää, että ehdokas olisi Mauno Koivisto.

Elokuun alussa Kekkonen teki kalastusmatkan Islantiin, eikä hänen terveytensä enää kestänyt matkaa. Hän kuitenkin kokosi voimansa ja hoiti virkatehtäviään vielä kaksi viikkoa aina elokuun lopulle asti. Samaan aikaan Koiviston hallitus oli taas kriisissä. Keskusta yritti keinolla millä hyvänsä saada hallitusta nurin, mutta Koivisto ei suostunut eroamaan.

Presidenttipeli oli yhä näkyvämpää ja avoimempaa. Seuraajakysymys ahdisti myös Kekkosen mieltä. Hän ei tuntunut löytävän mieleistään seuraajaa johtavien poliitikkojen parista. Juhani Suomen elämäkerrassa kerrotaan, että erään kerran hän murahti lähipiirilleen yllättäen: “No - tulkoon sitten Koivisto!”

Tässäkin asiassa Kekkonen oli kaukonäköinen.

Koiviston kausi alkoi

Tammikuussa 1982 Suomessa käytiin ensimmäinen presidentinvaali yli 30 vuoteen, jossa Urho Kekkonen ei ollut ehdokkaana. Kaikki eduskuntapuolueet nimesivät omat presidenttiehdokkaansa. Liberaalisen Kansanpuolueen ehdokas, varatuomari Helvi Sipilä oli Suomen presidentinvaalien historian ensimmäinen naisehdokas.
 
Vaalien edellä Keskustapuolueen johto kannatti puolueen presidenttiehdokkaaksi Ahti Karjalaista, jolla oli takanaan myös puolueen ns. K-linjan ja idänkaupan vuorineuvosten näkyvä ja voimakas tuki. Puoluekokouksessa ehdokkaaksi valittiin kuitenkin selvin äänin Johannes Virolainen.
 
Silti vielä tämän jälkeen julkisuudessa esiintyi epäilyksiä, että Keskustapuolueen ja ehkä muidenkin puolueiden valitsijamiehet aikoisivat toisessa äänestyksessä valita Karjalaisen ns. mustana hevosena presidentiksi. Julkisuudessa spekuloitiin myös sillä, että Neuvostoliitto ottaisi julkisesti kantaa Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuuden puolesta. Ministerineuvos Viktor Vladimirov ilmoitti kuitenkin, ettei Neuvostoliitto aio puuttua vaaliin millään tavoin.
 
Juuri tämän epäillyn taustavaikuttamisen vuoksi SDP oli valinnut vaalilauseekseen ”Tasavallan presidentin valitsee Suomen kansa – Äänestä Mauno Koivisto presidentiksi.” Koiviston vaaliliitossa oli mukana useita tunnettuja puolueisiin sitoutumattomia valitsijamiehiä. Koiviston kansansuosio oli huipussaan, ja alettiin puhua ”Manu-ilmiöstä”.
 
Valitsijamiesten vaalit käytiin 17.-18. tammikuuta. Valitsijamiehistä saavutti kaikkien aikojen ääniennätyksen Mauno Koiviston valitsijamieheksi valittu rouva Tellervo Koivisto, joka keräsi Helsingin kaupungin vaalipiiristä 50 649 ääntä.

Yksi ääniharavista oli Koiviston tytär Assi Koivisto, joka sai Uudenmaan läänin vaalipiiristä 22 585 ääntä. Mikkelin läänin vaalipiiristä valittu Erkki Liikanen sai 24 532 ääntä ja 17,9 prosenttia kaikista omassa vaalipiirissään annetuista äänistä, mikä lienee kaikkien aikojen ennätys.
 
Valitsijamiesten suorittamassa vaalitoimituksessa Mauno Koivistoa äänestivät SDP:n valitsijamiesten lisäksi SKDL:n enemmistö ja SMP:n valitsijamies. Kalevi Kivistö kehotti valitsijamiehiään kannattamaan Koivistoa, mutta osa SKDL:n valitsijamiehistä, eli SKP:n vähemmistön edustajat, äänestivät Kivistöä, koska hänen hyväkseen oli tehty vaalityötä.

Koivisto sai 167 ääntä, ja hänet valittiin presidentiksi jo ensimmäisellä kierroksella.