Presidentti Kekkonen oli luja ja ärhäkkä taistelijaluonne, mutta myös varsin herkkänahkainen. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa kokoomuksen ehdokkaan Virkkusen vaalilause ”Maa tarvitsee presidentin” loukkasi Kekkosta, ja SMP:n ehdokas Vennamo ärsytti häntä vanhastaan.
Vaalitaistelun tuoksinassa joulukuussa 1967 kiukkuinen Kekkonen lausui: ”Jos olen vuonna 1974 vielä kantaani lausumassa, niin ehdokkaaksi en halua enkä suostu. Tämä on hyvä tietää jo ajoissa, että puolueet ja naiset ja miehet voivat ottaa sen tulevassa toiminnassa huomioon.” Kekkonen valittiin toki kolmannelle kaudelle, mutta Virkkusen 66 ja Vennamon 33 valitsijamiestä kävivät kunnialle.
Kun Kekkosen kantaa vuoden 1974 presidentinvaaleihin kysyttiin, hän ilmoitti olevansa käytettävissä, jos kansan enemmistö niin haluaa. Mutta edelleenkään hän ei suostuisi ehdokkaaksi. ”En osaa arvioida, millä tavalla tämä tulos on saavutettavissa, mutta se ei olekaan minun huoleni”, Kekkonen totesi. SDP:n, Keskustapuolueen ja SKDL:n kesken syntyi ajatus Kekkosen valitsemisesta poikkeuslailla. Pulmana oli, että lain vastustajat saattoivat kaataa hankkeen SMP:n johdolla.
Vuonna 1973 pääministeri Kalevi Sorsa käynnisti poikkeuslakihankkeen Sdp:ssä. Kekkosesta oli Sorsan mukaan muodostunut ”ulkopolitiikkamme symboli ja tae”. Samaa mieltä oltiin myös Neuvostoliitossa. Kekkonen oli jo saanut metsästysretkellä Zavidovossa elokuussa 1972 Brežneviltä lupauksen, että EEC-sopimus voidaan suoda Suomelle, jos Kekkonen jatkaa virassaan.
Kekkonen laati matkasta muistion, joka vuoti julkisuuteen. Kekkonen uhkasi jopa kieltäytyä jatkokaudesta tämän ns. Zavidovo-vuodon vuoksi, mutta loppujen lopuksi se auttoi Kekkosta kokoamaan palapelin, jossa yhdistyisivät vähitellen Neuvostoliiton etu, Kekkosen etu ja Suomen elinkeinoelämän etu. Suomi saisi EEC-sopimuksen, Kekkonen jatkoajan presidentiksi ja Neuvostoliitto kauan kaipaamansa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen Etykin.
Mikään läpihuutojuttu poikkeuslaki ei suinkaan ollut. SMP:n lisäksi muissakin eduskuntaryhmissä oli lain vastustajia. 14. tammikuuta poikkeuslakia vastustaneet kansanedustajat järjestivät Helsingin messuhallissa puhetilaisuuden, johon osallistui noin 3 700 kuulijaa. Tilaisuudessa esiintyivät mm. Georg C. Ehrnrooth (RKP), Tuure Junnila (Kok.) ja Raino Westerholm (SKL). Kalevi Sorsan mielestä poikkeuslain vastustajat eivät olleet isänmaan asialla: ”Suomen kansa on vapaissa, salaisissa vaaleissa tuomitseva tämän sisäpoliittisesti taantumuksellisen, ulkopoliittisesti epäilyttävän liittoutuman sekä kieltävä siltä tukensa”.
Lain hyväksymisen kannalta SMP:n 18 edustajan ryhmä oli avainasemassa. Poikkeuslain kannattajat päättivät käyttää hyväkseen eduskuntaryhmän sisäisiä riitoja ja hajottaa sen. Päätettiin muuttaa puoluetuen jakoperusteita siten, että ryhmän hajotessa eroavat saavat viedä osuutensa tuesta mukanaan. Smp:n kapinallisia kansanedustajia oli 12. Nämä erosivat Smp:stä ja ryhtyivät käyttämään nimeä Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue, SKYP. Vennamo kutsui heitä "seteliselkärankaisiksi".
Kun laki Kekkosen toimikauden pidentämiseksi tuli ratkaisevaan kolmanteen käsittelyyn17. tammikuuta, kaikki SKYP:n edustajat äänestivät lain puolesta. Nuo äänet varmistivat lain läpimenon tarvittavalla 5/6-enemmistöllä luvuin 170–28. Kun poikkeuslakiesitys annettiin, Kekkonen jääväsi itsensä viiden minuutin ajaksi. Sinä aikana presidentin tehtäviä hoiti pääministeri Sorsa.
Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella, Suomen sopimus EEC:n kanssa tuli voimaan vuoden 1974 alussa ja Etyk järjestettiin vuonna 1975.
Osallistu keskusteluun!