Lontoon olympialaiset olivat suomalaisille karvas pettymys, varsinkin yleisurheilussa. Vaikka tunnelmat olivat pääsääntöisesti katkerat, kisojen suurin sankari, Tapio Rautavaara, toi Suomelle tuona vuonna ainoan yleisurheilun kultamitalin.
Selostaja Martti Jukola kiteytti kisojen annin näin ”Vertailu Berliiniin: Kuin olisi metelihäistä siirtynyt hautajaisten jälkeen vietettävään vainajan surutilaisuuteen.”
Myös Suomen Urheiluliiton aiempi puheenjohtaja Urho Kekkonen arvosteli kovin sanoin urheilijoita. tarttui kynään. Hän kirjoitti nimimerkillä Veljenpoika kolumnin Suomen Kuvalehteen ja otsikoi kirjoituksensa ”Lontoon katkerat kisat”.
Hän tulkitsi, että kisoissa oli ollut havaittavissa aivan uusi ilmiö: suomalaisten miesten ”kesyys, sisuttomuus”. Kekkosen mukaan nyt kun olisi tullut ”yksin poliittisesti erikoislaatuisen mutta myös arkaluontoisen asemamme vuoksi osoittaa maailmalle, että vanha sisu oli jäljellä --- ja että meidän kansallisella olemassaolontahdollamme on edelleen luja perustus tuossa määrittelemättömässä sisussamme, silloin juuri urheilijamme esiintyvät kuin kesyt karitsat tai oikuttelevat kaunottaret”.
Painijat toivat toki mitaleja, mutta puolet vähemmän kuin kaksitoista vuotta aiemmin Berliinistä. Mitalisaalis jäi nyt kolmeen, yksi kutakin. Sen sijaan voimistelijat loistivat. Paavo Aaltosen, Veikko Huhtasen, Heikki Savolaisen, Kalevi Laitisen, Olavi Roven, Ale Sarvalan, Sulo Salmen ja Einari Teräsvirran muodostama joukkue voimisteli 12-ottelun kultamitalin. Joukkuevoiton lisäksi miehet toivat yhteensä peräti yhdeksän henkilökohtaista mitalia.
Kisojen suurin sankari oli kuitenkin Tapio Rautavaara, hän toi Suomen ainoan yleisurheilun kultamitalin. Rautavaara voitti – olosuhteisiin katsoen – pitkän ensi heittonsa (69,77 m) ansiosta keihään kultamitalin. Hopeamitalisti, USA:n Seymour, jäi yli kahden metrin päähän. Rautavaara oli jo tuossa vaiheessa tunnettu laulaja ja näyttelijä, ja kultamitalimiehen maine nosti hänen suosionsa aivan uudelle tasolle.
Osallistu keskusteluun!