Eiffelin torni

A-linjainen ikoni kohoaa edessäni korkeuksiin siluettina Pariisin taivaanrantaa vasten. Eiffelin torni on vuodesta 1889 seissyt täällä Champ de Mars -kentällä kaupungin pohjoislaitamilla. 7 300 tonnia painava rautajättiläinen on samanaikaisesti sekä herkkä että mahtipontinen. Lämpimänä alkukevään päivänä jonot ovat pitkiä. Kävijät tähyilevät ruskeita metallipalkkeja, jotka risteilevät taivaalle 324 metrin korkeuteen radioantenneineen. Kun viimeksi vierailin täällä sateisena talvipäivänä, näkymässä oli pehmeää patinaa kuin impressionistisessa maalauksessa ikään. Tänään maisema näyttäytyy teräväpiirteisenä kohokuvana kirkkaassa auringonpaisteessa.

En kuitenkaan ole tullut katselemaan maisemia. Ohitan jonot ja näkymät, sillä tehtävänäni on selvittää, miten Eiffelin torni oikein toimii.

Aamuni alkaa Yves Camaretin seurassa. Hän on huoliteltu, viileän asiallinen, kaljuuntuva mies pikkutakissa ja solmiossa. Hän on ollut vastuussa tornin turvallisuudesta ja tekniikasta viimeiset kahdeksan vuotta. Aikoinaan hän työskenteli kahden vuoden ajan Ranskan merivoimissa kahden sukellusaluksen komentajana. Pian huomaan, ettei hänen nykyinen työnsä ole kovinkaan erilaista, onhan ”rautarouva” hienostuneessa yksinkertaisuudessaankin kuin sukellusalus tai laiva, sillä sen sisuksiin kätkeytyy mutkikas koneisto, jonka työlleen omistautunut miehistö pitää käynnissä niin kitkattomasti kuin mahdollista.

Aloitamme tornin ohjaamosta, joka sijaitsee pohjoisen puoleisessa ”jalassa”. Ohjaamo on rakennuksen aivot, huoneessa laitteet hurisevat ja piippaavat, tietokoneelta ja viideltä kuvaruudulta näen tornin kaikkine yksityiskohtineen. Videokuvan välityksellä seuraan, kuinka poliisit kiertelevät lähistöllä taskuvarkaiden varalta, nuoret miehet kaupittelevat ylihintaisia vesipulloja ärsyyntyneille turisteille ja sisäänkäynneillä kävijät johdatetaan metallinpaljastimien läpi.

Camaret selittää, että jokaisella näytöllä on oma erikoistehtävänsä. Toinen näyttö esimerkiksi on teknisten ominaisuuksien kuten lämpötilan ja tuulen voimakkuuden tarkkailua varten. ”Suljemme ylimmän näköalatasanteen kun tuulen nopeus yltyy 80 kilometriin tunnissa”.

Tältä torni näyttää maanantaina puolenpäivän aikaan: 1 700 ihmistä eri kohdissa rakennusta, suurin osa loputtomien jonojen jatkeena. Muutamat raahustavat ylös portaita, joita tornista löytyy yhteensä 1 665 askelmaa, ja huipulla ihmisiä on 257. Maan tasalla lämpöä on leppeät 17 astetta, toisella tasanteella asteita on jo vähemmän. Ylimmällä tasanteella, joka on alttiina luonnonvoimille, lämpötila putoaa äkillisesti 12 asteeseen. Tunnen jo, kuinka iho menee kananlihalle.

Täällä istuessa tuntuu kuin katselisi palapelistä muodostuvaa kokonaisuutta, omaa riippumatonta maailmaansa, joka on jatkuvassa muutoksessa. Tuo maailma on kuitenkin myös altis vaaroille, sillä torni on luonteva iskukohde. Torni on myös nähty elokuvissa kuten 1980-luvulla Teräsmies II -elokuvan alkukohtauksessa, jossa Teräsmies kiitää pelastamaan rautarouvan terroristien vetypommilta.

Joskus pommiuhkia voi olla jopa yhdeksän vuodessa. Viime vuonna Camaret muistelee niitä olleen kuusi tai seitsemän. ”Rauhoitun kun puhelin soi, koska silloin tiedän että pommittaja haluaa vain huomiota eikä aio vahingoittaa ketään”, hän sanoo. ”Saamme mahdollisuuden siirtää ihmiset turvaan”.

Edellisten kymmenen pommiuhkan aikana torni saatiin henkilöstön koulutuksen ansiosta tyhjennettyä rauhallisesti, hallitusti ja nopeasti.

Lähdemme ohjaamosta ja kävelemme eteläiselle pilarille. Camaret avaa oven, josta tiemme johtaa alas pimeyteen. Ensimmäisenä huomaan kovaäänisen nitinän ja narinan, sitten jotain mikä kuulostaa veden kohinalta. Laskeudumme metallisia portaita pitkin huoltosillalle, joka vahvistaa vaikutelmaa, että olisimme laivan sisuksissa. Silmieni totuttua hämärään hahmotan ääriviivat. Valtavia, hitaasti pyöriviä hammasrattaita oranssiksi maalattuine puolineen ja hydraulisia mäntiä jotka pyyhältävät ohi vauhdikkaasti kuin vedessä syöksähtelevät kalat. On pumppuja, lämmittimiä ja paksuja käärmeen lailla kiertyviä vaijereita. Tuntuu kuin olisin astunut Jules Vernen romaaniin. Tornin alla on toisenlainen maailma, eriskummallinen, vieras ja vanha.

”Käytännössä mikään ei ole muuttunut 123 vuoteen, lukuun ottamatta vaijereita, jotka ovat niin kovassa käytössä, että ne täytyy tarkastaa puolen vuoden välein ja uusia joka kuudes vuosi”, Camaret kertoo.

123 vuoteen? Sen piti olla pelkästään tilapäinen, satavuotisen Ranskan tasavallan merkiksi pystytetty rakennus, joka oli tarkoitus purkaa 20 vuoden päästä. Niiden kahden vuoden, kahden kuukauden ja viiden päivän aikana, jotka tornin rakentamiseen kuluivat, sitä pidettiin sekä rumiluksena että hullutuksena, joka houkuttelisi salamoita ja hajoaisi heti. Sitä kutsuttiin luurankotorniksi, jättiläissavupiipuksi ja jopa ”keskeneräiseksi, hämmentäväksi ja epämuodostuneeksi kuntoilulaitteeksi.”

Suunnittelija Gustave Eiffel ja hänen kokoamansa ryhmä arkkitehtejä ja teknikkoja jatkoivat kuitenkin sinnikkäästi. He halusivat todistaa, että tämä neljän jättiläismäisen pilarin varaan pystytetty rakennelma oli mahdollista toteuttaa. Pehmeät kaaret ja ristikot tekisivät siitä kauniin, kun taas korkeus ja materiaalina käytetty rauta mahdollistaisivat tornin tärkeän aseman tiedonvälityksen ja meteorologian saroilla. Se olisi epätavallinen, älykäs kaunotar ja täydellinen symboli kaupungille, joka on aina innolla juhlistanut kaikkea uutta ja avantgardistista.

Hiljalleen suurin osa vastustajista tuli toisiin aatoksiin ja torni välttyi tuholta.

Niinpä tänäänkin vesi virtaa allamme ja männät kapuavat yli 16 metriä tuottaen virtaa väkipyörille ja vaijereille. Vaijerit puolestaan nostavat kaksi turistihissiä pohjakerroksesta 128 metriä ylös toiselle tasanteelle. Hissit kuljettavat 15-tuntisen työpäivänsä aikana keskimäärin 18 000 vierasta alkaen aamuyhdeksästä aina keskiyöhön saakka.

Luolamaiset työhuoneet maan alla toimivat tukikohtana suojakypärillä varustetulle 50-henkiselle sähköasentajien, putkiasentajien ja maalarien joukolle, joka vastaa siitä että tornissa kaikki toimii sujuvasti. Kaikki nitisevät ja narisevat osat täytyy öljytä säännöllisesti, ja useita kertoja päivässä tarkastetaan, että kaikki varmasti toimii kuten pitääkin. Hissin sulkeminen puoleksikin tunniksi voi venyttää jonot kaksinkertaiseksi ja saada jonottajat hermostumaan.

Camaret esittelee rautapalkkeja jotka on liitetty yhteen niiteillä, metallisilla sientä muistuttavilla pulteilla. Vaikka ne ovat pienen pieniä ja mitättömän näköisiä, nämä kaksi ja puoli miljoonaa niittiä pitävät koossa monumentin 7 300:a metallitonnia. Niittien toimintaperiaate on yksinkertainen: juuri taottuina ja kuumina ne sujautetaan kahden metallilevyn läpi, sitten niiden annetaan jäähtyä, laajentua ja tiivistyä. Niitit ovatkin erittäin kestäviä, itse asiassa niin kestäviä, että kaikki tornissa olevat niitit ovat alkuperäisiä, Camaret kertoo. ”Kaikkiko?”, kysyn häkeltyneenä. ”Kyllä”, Camaret vastaa.

Korjaukset ja ylläpitotoimet on ajoitettu minuutilleen: kuusi tuntia moottorin korjaamiseen ja tunti palaneen hehkulampun vaihtamiseen, yhden niistä yli 20 000 lampusta, jotka saavat tornin säkenöimään öisin. Työn hoitavat kaksi sähköasentajaa suojakypärät ja suojahaalarit yllä.

Joitain asioita pidämme itsestäänselvyyksinä, kuten vesivessoja ja -hanoja. Niihin vesi kuljetetaan maanalaisten pumppujen sekä putkien avulla. Tornin suunnittelusta johtuen putket ovat alttiina luonnonvoimille, joten niiden luulisi jäätyvän ensimmäisten talven merkkien ilmaantuessa, mutta pienenpienet lämpökäämit pitävät ne sulina.

Camaret kertoo, että ”ongelmien ilmaantuessa kaikki rientävät pumppujen luo. Periaatteena on, että torni pystytään pitämään toiminnassa käytössämme olevan tekniikan avulla.”

Siinä missä ohjaamo on rakennuksen aivot ja kellari sen sisukset, sen sydän ja sielu piilee ”ihmistekniikassa” eli oppaissa, jotka kohtaavat joka vuosi seitsemän miljoonaa turistia. Menenkin tapaamaan Daniela Fuentesia, joka on työskennellyt tornissa vuodesta 1998 asti.

Istumme pienessä, ankeassa henkilökunnan pukuhuoneessa, mutta Fuentesin energisyys ja palava innostus työtään kohtaan saa tornin heräämään henkiin. Rakennus on jatkuvassa muutoksessa, se on mysteeri joka näyttäytyy hänelle joka kerta erilaisena. Kuten keväällä auringon valokeilassa tai talvella ihmisten pyöriessä lumikengissään tornin juurella, valkoiset jalanjäljet sitä kiertäen. Kerran hän saattoi ryhmän japanilaisturisteja huipulle, ja kun hissin ovet avautuivat, kuusivuotias poika vaikuttui näkemästään niin että puhkesi kyyneliin ja huudahti: ”Arigato! Domo arigato! Paljon kiitoksia!”

”Minusta tuntuu aivan samalta”, Fuentes sanoo hartaana.

Hänen mielestään oppaana toimiminen on pikemminkin kutsumus kuin virka. Työntekijöiden eturintamassa hänen täytyy pystyä selvittämään monenlaisia tilanteita, olipa kyseessä sitten kysymysryöppy tai raivokohtaus. Oppaan täytyy olla historiantuntija ja psykologi samanaikaisesti, ja ihmisistä on vain pakko pitää.

Fuentesin työtoverit muodostavat varsin kirjavan joukon, ikää heillä on kahdestakymmenestä kuuteenkymmentä vuotta ja he puhuvat useita kieliä sujuvasti, muun muassa ranskaa, espanjaa, saksaa ja italiaa. ”Ajattelemme olevamme kuin kollaasi, polkumme risteävät alinomaa”, Fuentes sanoo.

Niin tänäänkin, kun Fuentes ja minä kohtaamme turisteja, joita harmittaa kun hissit toiselle tasanteelle on suljettu väliaikaisesti. Kymmenen pariisilaista palomiestä suorittaa tavanomaista pelastusharjoitustaan.

”Oman turvallisuutenne tähden”, Fuentes vakuuttelee turisteille hymyssä suin. ”Ei se kauaa kestä, odottelu kannattaa kyllä. On niin kaunis päiväkin!”

En yllätykään, kun juuri Fuentes kertoo minulle tarinan kosinnasta, joka oli vähällä mennä pieleen. Eräänä aurinkoisena päivänä tuleva aviomies vei rakkaansa tornin toiselle tasanteelle. Hän polvistui, otti esiin timanttisen sormuksen ja pudotti sen saman tien. Sormus kimposi yli laidan ja katosi.

Pystyisikö niin pientä esinettä löytämään? Camaret työryhmineen laski lentoratoja ja selvitti sormuksen mahdolliset putoamispaikat. Kuinkas kävikään, entinen sukelluslaivan komentaja löysi sormuksen 58 Tour Eiffel -ravintolan katolta, jossa se kimalteli auringonvalossa Pariisin yllä.

”Onnellinen loppu”, Fuentes sanoo. ”Sellaisista me pidämme.”